Nokkosen ja voikukan mahdollisuudet kiehtovat Suomessa ja ulkomailla

Vil­liyrt­tien ke­räi­ly on vanha ja il­mai­nen tapa hank­kia ra­vin­toa lä­hi­luon­nos­ta. Anna Ny­ma­nin in­to­hi­mo on tehdä vil­liyrt­te­jä tun­ne­tuik­si.

KirjoittajaMilla TurunenValokuvaaja Milla Turunen, Pixabay
Julkaistu 4.6.2020

Ta­val­li­sis­sa suo­ma­lai­sis­sa kas­veis­sa kuten nok­ko­ses­sa tai kuusen­ker­käs­sä olisi kaup­pa­po­ten­ti­aa­lia vaik­ka­pa Aasian mark­ki­noil­le. Suo­mes­sa niin kut­su­tut vil­liyr­tit työl­lis­tä­vät jo ih­mi­siä, mutta kas­vien vie­mi­nen ul­ko­mail­le on ra­jau­tu­nut lä­hin­nä pie­niin mää­riin luk­sus­tuot­tei­ta.

Bio­lo­gi ja ke­ruu­tuo­te­neu­vo­ja Anna Nyman saa elan­ton­sa vil­liyr­teis­tä. Vil­liyr­tit muut­ti­vat Ny­ma­nin elä­män: Hän jätti työn­sä tut­ki­ja­na, muut­ti maal­le ja pe­rus­ti vil­liyrt­tia­lan yri­tyk­sen. Hel­sin­ki Wild­foods on jär­jes­tä­nyt vil­liyrt­ti­kurs­se­ja yli vii­den vuo­den ajan.

Vil­liyr­teil­lä tar­koi­te­taan lä­hi­luon­nos­ta löy­ty­viä syö­mä­kel­poi­sia kas­ve­ja. Vil­liyrt­ti­har­ras­ta­jat käyt­tä­vät kas­ve­ja esi­mer­kik­si ruo­an­lai­tos­sa, kos­me­tii­kas­sa tai roh­dois­sa.

Suo­mes­sa voi­daan tällä het­kel­lä puhua jon­kin­moi­ses­ta vil­liyrt­ti­buu­mis­ta. Vil­liyrt­te­jä voi löy­tää, pait­si kan­sa­lais­ten smoot­hie­ko­neis­ta, myös ra­vin­to­lois­ta. Vil­liyr­teis­sä kieh­to­vat eri­tyi­ses­ti nii­den il­mai­suus ja ym­pä­ris­töys­tä­väl­li­syys.

Toi­mit­ta­jam­me lähti Ny­ma­nin vil­liyrt­ti­kurs­si­lais­ten mu­kaan kat­so­maan, min­kä­lai­sia vil­liyrt­te­jä Hel­sin­gin kes­kus­puis­tos­ta löy­tyy.

”Sa­no­taan, että pula-ajan Hel­sin­gis­sä nok­ko­nen ehti kas­vaa hädin tus­kin kym­men­sent­ti­sek­si ennen kuin se poi­mit­tiin” Anna Nyman ker­too. Vil­liyrt­te­jä on käy­tet­ty Suo­mes­sa aina, mutta nii­hin liit­ty­vä tie­to­tai­to on pääs­syt unoh­tu­maan.
Anna Ny­ma­nin yri­tyk­ses­sä Hel­sin­ki Wild­food­sis­sa on tehty vil­liyrt­ti­tuot­tei­ta myös myyn­tiin. Kaksi vuot­ta sit­ten se osa-alue yri­tyk­ses­tä eriy­tet­tiin omak­si brän­dik­seen.
Mai­to­hors­man maku on suh­teel­li­sen mieto. Siksi se mais­tuu yleen­sä myös vil­liyrt­tei­hin tot­tu­mat­to­mal­le. Vah­vem­mat yrtit voi­vat tun­tua aluk­si kit­ke­ril­tä. Ne vaa­ti­vat ma­kuais­tin to­tut­ta­mis­ta.
Vil­liyrt­te­jä on lähes kaik­kial­la. Hel­sin­ki­läi­nen voi har­joi­tel­la vil­liyrt­tien tun­nis­ta­mis­ta vaik­ka­pa Man­ner­hei­min­tiel­lä, mutta yrt­te­jä ei kan­na­ta ke­rä­tä vilk­kaas­ti lii­ken­nöi­dyil­tä pai­koil­ta.
Nuo­ren vuo­hen­put­ken leh­det tuok­su­vat ”pork­ka­na­mai­sen sel­le­ri­mäi­sil­tä”. Kas­via voi käyt­tää sel­lai­se­naan sa­laa­teis­sa tai ruo­an­lai­tos­sa pi­naa­tin ta­voin.
Vil­liyrt­tien tuot­teis­ta­mi­ses­sa kult­tuu­rin­tun­te­mus on tär­ke­ää. Suo­mes­sa aja­tus käsin poi­mi­tuis­ta yr­teis­tä tun­tuu ylel­li­sel­tä. Ja­pa­nis­sa aja­tus tuo miel­leyh­ty­män li­kai­suu­des­ta.
Vi­ros­sa eri­lai­sia yrt­te­jä myy­dään myös ap­tee­keis­sa. Siel­lä pula-ajois­ta on vä­hem­män aikaa, joten yrt­te­jä on to­tut­tu käyt­tä­mään lää­kit­se­mi­seen. Vai­kut­ta­van ai­neen pi­toi­suus kas­vis­sa vaih­te­lee esi­mer­kik­si kas­vu­pai­kan mu­kaan. Se on yksi syy, miksi yrt­tien lää­ke­käyt­tö jakaa mie­li­pi­tei­tä Suo­mes­sa.
Me­diat esi­mer­kik­si Chi­les­tä ja Ja­pa­nis­ta ovat osoit­ta­neet kiin­nos­tus­ta suo­ma­lai­sia vil­liyrt­te­jä koh­taan. Silti Hel­sin­ki Wild­food­sis­sa pyr­ki­myk­se­nä on opet­taa juuri suo­ma­lai­sia hyö­dyn­tä­mään lä­hi­luon­ton­sa an­ti­mia.
Nok­ko­nen ja vuo­hen­put­ki ovat esi­merk­ke­jä vil­liyr­teis­tä, joita monet puu­tar­hu­rit in­hoa­vat. Kum­pi­kin kasvi on ra­vin­to­ri­kas. Nok­ko­nen si­säl­tää muun muas­sa rau­taa, kal­siu­mia, mag­ne­siu­mia, foo­li­hap­poa ja C-vi­ta­mii­nia.
Ke­tun­lei­pä hur­maa kir­peäl­lä maul­laan. Sitä ei kui­ten­kaan pidä syödä suu­ria mää­riä, koska se si­säl­tää ok­saa­li­hap­poa. Yrt­tien tur­val­li­seen käyt­töön tar­vi­taan pe­rus­tie­dot yr­teis­tä sekä maa­lais­jär­keä. Tun­te­mat­to­mia kas­ve­ja ei saa syödä.
Si­leä­reu­nai­set voi­ku­kan­leh­det ovat mie­dom­pia ja mauk­kaam­pia. Sa­ha­lai­tai­set leh­det ovat voi­mak­kaam­pia, mutta niis­sä on pa­rem­mat ra­vin­toar­vot. Kui­va­te­tuis­ta voi­ku­kan­leh­dis­tä voi jau­haa vi­her­jau­het­ta vaik­ka­pa smoot­hien tai ju­gur­tin jouk­koon.
Vil­liyrt­tien ke­räi­lys­tä käy­te­tään myös ter­miä hor­toi­lu. Anna Ny­ma­nin suu­hun sopii pa­rem­min sana vil­liyrt­ti.
Vil­liyrt­te­jä ei kan­na­ta ke­rä­tä aivan polun lai­das­ta, koska koi­rat ovat voi­neet tehdä siel­lä te­ko­si­aan.
Vuo­hen­put­ken (ko­ris­sa taka-alal­la) voi hel­pos­ti se­koit­taa saman nä­köi­siin kas­vei­hin, jois­ta osa on myr­kyl­li­siä. Siksi sitä poi­mies­sa tulee olla eri­tyi­sen va­ro­vai­nen. Kurs­seil­ta ja kir­jois­ta saa tie­toa, mitä kas­ve­ja poi­mies­sa täy­tyy varoa kas­vien se­koit­tu­mis­ta. Suo­men luon­nos­ta löy­tyy vii­ti­sen to­del­la myr­kyl­lis­tä kas­via.
Tär­keä sään­tö vil­liyrt­tien ke­ruus­sa on se, ettei kas­ve­ja saa ke­rä­tä sa­mal­ta pai­kal­ta kuin mak­si­mis­saan kol­mas­osan. Niin var­mis­te­taan, että ke­rät­tä­vää löy­tyy myös tu­le­vil­la ret­kil­lä.