Eletään huhtikuun puoltaväliä, kun puhelimeeni kilahtaa lopulta odotettu kutsu maalle kuvaamaan muutama viikko sitten syntyneitä karitsoja Iida Ketolan kotiin. Tartun välittömästi tilaisuuteen. Itse kaupunkilaisena olen pannut merkille, miten some ja naistenlehdet ovat jo koronasta asti tarjoilleet minulle romantisoitua maalaiskuvastoa. Takaisin maalle, takaisin luontoon ja oman voiman ja hyvinvoinnin äärelle. Ruusuja, rauhaa ja romantiikkaa. Kieltämättä maalta kotoisin olevana se kaikki vetoaa minuun syvästi ja saa minut kaipaamaan jotain muuta kuin hektistä Helsinkiä ja Töölön liikenneruuhkia.  On todella hyvä päästä raittiimpaan ilmaan ja pois liikennemetelistä, edes päiväksi. Tuntuu, että onnen ja rauhan tavoittelu kaupunkilaisena on sekin jatkuva suorite, joka lipeää aina seuraavaan.  Lopulta löydän itseni taas istumassa sisällä  tietokoneellani yhä ahdistuneempana. Suuntaan siis autoni kehä kolmosen tuolle puolen. Luonto heräilee pikkuhiljaa kevääseen, mutta maa viipyy vielä ruskeana ja karuna. Aurinko paistaa raakana ja taivas on ensimmäisiä kertoja kesäisen sininen. Vain muutama hattarainen poutapilvi purjehtii taivaanrantaa. Ajettuani moottoritietä niin pitkään, että vastaan tulevia autoja ei enää juurikaan ole, käännyn pienemmälle tielle. Tie kiemurtelee serpentiininä maalaismaiseman halki. Ehkä somessa kaupattu idylli ei ole liioiteltu. Tuntuu jo nyt, että sykkeeni olisi laskenut. En ihmettele, että julkisuuden henkilö haluaa vetäytyä maalle omaan rauhaan. Hiukan eksyttyäni käännyn jyrkkää mäkeä ylös ja kurvaan pihaan punaisen mökin ja piharakennusten ympäröimään vanhanaikaiseen pihapiiriin. Ennen kuin olen ehtinyt sammuttaa moottorin, kuulen huumaavan määkinän.  Minut on huomattu!

”Kannattaa laittaa saappaat heti! Ja kun tuut, älä pidä ovea liian pitkään auki, toi portti ei oikein pidä, eikä ole ehditty korjata vielä sitä”, Iida Ketola huutaa lammasaitauksesta. Näky on absurdi ja huvittava, Iidalla on pitkä, musta naisten designtoppatakki kultaisin vetoketjuin ja yksityiskohdin, keltaiset kuraiset rönttösaappaat, ja sylissä tuttipulloa imevä pienen pieni linnunluinen karitsa.  Iidaa ympäröi laumallinen kirkuvia ja määkiviä valkeita karitsoja.

Iida Ketola on some- ja mediapersoona, kampaajayrittäjä, eläinten oikeuksien puolestapuhuja, intohimoinen huonekasviharrastaja ja nyt lukuisien pienten karitsojen ”ihmismami”. Iida Ketola asui ennen Helsingin Kalliossa. Hän on yksi niistä harvoista maalaisromantiikasta haaveilevista kaupunkilaisnaisista, jotka päätyvät toteuttamaan haaveensa maaseudusta; omasta ihanasta vanhasta omakotitalosta, puutarhasta, kanoista ja lampaista. Iidalla on tämä kaikki. Yritystoimintaansa Iida harjoittaa yhä Helsingin keskustassa. Molemmista maailmoista parhaat palat, mietin ja tungen saappaita jalkaani. Samassa joku puskee minua voimalla takapuoleen ja Toyotan takapenkille loikkaa mutainen karitsa. Toinen on tunkemassa mukaan, mutta saan sen halausotteeseen. ”Ne tulee sitten autoon, jos päästät ne”, huutaa Iida kaukaa. Huomaan sen. Hätistelen pikkukaritsan pois takapenkiltä. Ja vaikka se on jo savisilla sorkillaan sotkenut Toyota-vanhukseni verhoilun, en voi olla vihainen, koska karitsa on syötävän suoloinen ja todella hassu poukkoillessaan epävarmana sorkillaan penkiltä toiselle. ”Haluat sä syöttää niitä? Tuu tänne. Ota tosta tuttipullo ja katso, että kaikki saa, ne vahvimmat yrittää dominoida. Nää on jo saaneet”, Iida ohjeistaa ja sama karitsalauma siirtyy puskemaan jalkoihini. En voi mitenkään kuvata samalla, päätän keskittyä ensin pystyssä pysymiseen ja syöttöhommiin.

Iidan sylissä oleva muita paljon pienempi karitsa on Taisto. Iidan kertoessa Taiston tarinaa huomaan, että hänen silmiinsä nousee rakkaudentäytteinen uhma. Minun on helppo uskoa, miksi Iida puhuessaan vetoaa somessa tai tv:ssä moniin. Hän on väkevä ja vakuuttava leijonaemo. Kuulen, että syy siihen, miksi Taisto- karitsa on niin pieni ja piskuinen, on siinä, että Taisto syntyi viimeisenä ja jäi synnytyskanavaan jumiin. Pikku karitsa oli pitkään hapettomassa tilassa ja tilanne oli vakava paitsi karitsalle itselleen, myös Tellervo-uuhille. Lopulta karitsa saatiin ulos, mutta se oli niin pieni ja heikko, että Iidan piti valvoa useita öitä karitsan rinnalla. Se otettiin sisälle taloon, jotta se pystyttiin pitämään lämpimässä ja ruokittuna. Karitsa taisteli henkensä pitimiksi pitkään ja lopulta elämä voitti. Nimeksi tuli täten Taisto. ”Ei kai saisi olla suosikkeja, mutta kyllä hän vähän on”, toteaa Iida ja muiskauttaa Taiston päähän hellän pusun.

Iida kertoo saaneensa paljon kritiikkiä osakseen, koska hän ei ole perinteinen lammasfarmari. ”Mulle nää on lemmikkejä! Jokaisella mun lampaalla on nimi.” Eniten Iidaa loukkaa, jos joku kysyy: ”Koska mun lampaat menee pataan?” ”No et sä nyt jumalauta sun koiraakaan syö”, Iida tuohtuu. Panen merkille, että vaikka tämä Iidan lammaspaimennus on someajan hiukan modernimpi versio perinteisestä paimentolaisuudesta, on tässä yhä ne hyvin perinteiset maalaisromanttiset elementit, yhteys eläimiin ja luontoon aivan täysin läsnä, ilmielävänä.  Mietin, miten tärkeää monelle suomalaiselle, itseni mukaan lukien, onkaan saada seurata maalaiselämää pihan eläimineen, edes somessa. Avaamalla elämäänsä, kotinsa ja pihansa eläinasukkaiden arkea somessa Iida Ketola tuottaa sellaista tärkeää pehmeän arvopohjan sisältöä, johon isoilla mediataloilla ei olisi kiinnostusta tai resursseja kuin korkeintaan ajoittain. Iidan lampaat ovat hyvin ihmisystävällisiä ja rohkeita, ne tunnistavat nimensä ja lukevat taiten Iidaa. Huomaan miettiväni, että onhan tässä valtava työmaa huolehtia eläimistä, eikä kaikista olisi siihen. Samassa taas pari karitsaa karkaa risan portin kautta pihapiiriin.

Jään hetkeksi yksin pihamaalle lampaiden ja karitsojen kanssa. Pikkukaritsat jaksavat kirmata, mutta osa isoista lampaista vetäytyy lepäilemään ja märehtimään tyytyväisenä. Rauhallinen keskipäivän hetki. Kaupungin pauhu muistuttaa poissaolostaan. Makaan pientareella ja räpsin kuvia karitsoista. Hetkeksi tavoitan ajattomuuden tunnun. Tuuli humisee korkealla puiden latvuksissa ja maa tuoksuu. Hetken hengitän siitä, ilman suorituspaineita. Poissa kaikki raskas uutisointi: Trump, Putin, Gazan sota. Mietin, että Iidan kaltaiset somevaikuttajat tarjoavat meille kuitenkin ikkunan ja ehkä jonkin globaalia kaaosta lähempänä olevan illuusion maailmasta, jossa kaikki on hyvin ja tavallista. Iidan tilalla karitsoja ei uhrata sen enempää sotajumalille kuin pääsiäispataan. Iida palaa sisältä tuttipullojen kanssa, havahdun. Taisto seuraa kannoilla.

Suuri osa karitsoista painuu isojen lampaiden kylkien väliin ruokalevolle. Suuntaan Iidan kanssa takaisin auringon kuivattamalle niitylle. Mukana seuraa Toffe-koira ja turvallisen välimatkan päässä myös talon kissat, Talvikki ja Tuulikki. Taisto on nukahtanut Iidan syliin. Iida kaivaa esille puhelimensa. Seuraa somehetki.

Ei ole epäilystäkään, etteikö Iida Ketola tosiaan eläisi omaa maalaisromanttista unelmaansa. Varmaa on myös, se ettei hän sitä tee somen, vaan itsensä takia. Palaan liioitellun hitaasti vanhalla Toyotallani Helsinkiin ja matkalla mietin, miten ihmeessä karitsan villa tuoksuu kuraisenakin niin uskomattoman hyvältä.