Nurmijärveläinen Veli-Matti Aittola, 46, on aina ollut innostunut rakennusalasta. Hän kouluttautui nuorena  kirvesmieheksi ja ajatteli jopa lähtevänsä rakennusmestarikouluun. Niihin aikoihin hänen näössään alkoi kuitenkin ilmenemään ongelmia. Myöhemmin selvisi, että Aittola sairastaa perinnöllistä retinitis pigmentosaa eli verkkokalvorappeumaa.

Verkkokalvorappeumassa retiinikon silmän pohja rappeutuu siten, että tappi- ja sauvasolut alkavat tuhoutumaan. Sen seurauksena henkilön kontrastiherkkyys katoaa ja hänen näkökenttäänsä tulee sokeita alueita.

– Minä aloin joskus 16-vuotiaana ihmetellä, kun en hämärässä oikein nähnyt enää kunnolla.

Ollessaan Helsingin olympiastadionilla rakennushommissa Aittolalle oli käydä näön takia huonosti. Silloin hän lopulta tajusi, että nyt on jotain vialla.

– Otin aamulla kaksi betonisäkkiä hartioille ja lähdin kävelemään ylös stadionin portaita. Kaverini tuli perässä ja alkoi yhtäkkiä huutaa, että ”pysähdy, pysähdy!” ihmettelin, että mitä nyt. Kaveri tuli sitten taskulampulla näyttämään eteeni. Siinä oli kymmenien metrien pudotus.

Tapauksen jälkeen Aittola meni tutkimuksiin, joissa kävi ilmi, että hän sairastaa perinnöllistä verkkokalvorappeumaa.

Aittola kertoo näkevänsä sivuille normaalisti, mutta ei suoraan eteenpäin. Hänen sairautensa on edennyt vuosien varrella asteittain.

Haasteita matkan varrella

Aittolalla on ollut näkövammaiselle ominainen valkoinen keppi mukanaan kohta 20 vuotta, vaikka hän alussa epäröikin sen käyttämistä. Keppi on suunniteltu helpottamaan vaikeasti näkövammaisen tai sokeutuneen henkilön arkea. Se auttaa muun muassa esteiden, kulkureittien, kuoppien ja portaiden havaitsemisessa. Samalla keppi toimii myös merkkinä muille kantajansa heikentyneestä näöstä.

– Aloitin kepin käytön ulkona liikkuessa vasta noin kahdeksan vuotta sitten. Eikä  minusta yhtään huonompaa tee. Päinvastoin paremman, kun uskallan näyttää, mikä minä olen. Sehän on se ongelma aika monelle näkövammaiselle. Myöntää julkisesti olevansa heikkonäköinen.

Katkeruus sairaudesta kalvoi miestä pitkään. Tavallaan se vaivaa välillä edelleenkin, mutta pahimmasta katkeruudesta hän kertoo päässeensä eroon.

– Olisihan monta asiaa tietysti kiva nähdä paremmin. Esimerkiksi omien lasten juttuja, jotka jäävät minulta kokonaan näkemättä. Voisin olla myös paremmin mukana heidän arjessaan. Kuskata heitä autolla treeneihin ja niin edelleen.

Aittolan mukaan autolla ajamisesta luopuminen oli hänelle paha paikka. Kerran ajaessaan siskonsa kanssa McDonaldsiin, hän huomasi, ettei ollut varma, ajoiko hän punaisia päin. Pihalle päästyään Aittola päätti lopettaa autoilun siihen.

– Löin avaimet siskoni kouraan ja sanoin, että ”mä en aja enää ikinä”.

Tie hierojaksi

Laman vietyä työt rakennusalalta, Aittola lähti urheilukoulutukseen. Sitten hän luki vielä vuoden kaupallisia aineita. Myöhemmin Aittola meni vielä pianonvirittäjäkouluun, josta hän valmistui vuonna 1996. Hän kertoo tehneensä töitä myös mediatoimistossa.

Maapalloa Aittola pelasi maajoukkueessa 11 vuotta ja lopetti vuonna 2008 Pekingin paralympialaisiin.

– Silloin aloin tosissaan miettimään, että haluanko minä  olla jossain mediatoimistossa töissä, jos minusta tulee sokea. Samaan aikaan tiesin haluavani myös tehdä jotain fyysistä ja liikunnallista, joten päätin vuonna 2011 mennä hierojakouluun ja valmistuin sieltä hierojaksi.

Tätä nykyä Aittolalla on kaksi hierontatoimipistettä. Yksi Helsingin Arkadiankadulla ja toinen Nurmijärvellä. Helsingin toimipisteellä työskentelee myös hänen vaimonsa fysio- ja lymfaterapeutti Iiris Aittola sekä jalkaterapeutti Sari Leino.

Veli-Matti Aittolan lapsuuden toiveammatti oli arkkitehti, mutta sen jääminen haaveeksi ei kuulemma haittaa. ”Saan työskennellä päivittäin maailman hienoimman arkkitehtuurin eli ihmisen kanssa. ”

Ennakkoluulot pois

Aittola kertoo hänen muiden aistiensa herkistyneen näön heikkenemisen myötä. Hän uskoo pystyvänsä kuulemaan millainen hengitys, purenta tai energiatila hierontaan tulevalla on. Yleensä sellaiset tarkistettaisiin katseella ja tunnustelulla.

– Minä näen sen ihan saman asian, mutta teen sen toista kautta.

Aittola on kohdannut myös ennakkoluuloja näkövammansa vuoksi.

– Ongelma on oikeastaan se, että näkövammani ei näy päällepäin. Moni hämääntyy, kun he huomaavat, että minulla on valkoinen keppi kädessä, mutta pystyn silti katsomaan heitä silmiin.

Hän ei kuitenkaan ota kohtaamiaan ennakkoluuloja henkilökohtaisesti.

– Olen tämä mikä olen ja ”that’s it”.

Aittola haluaa myös muistuttaa, että vaikka näkövamma on sairaus, niin siitä huolimatta se ei ole tarttuvaa. Hän kertoo kohdanneensa välillä tilanteita, joissa ihmiset vähän jopa ällistyvät ja osoittelevat sormella. Näin ei hänen mukaansa tarvitsisi olla.

– Emmehän me sen ihmeellisempiä ole kuin kukaan muukaan.

Musiikista voimaa

Aittola kertoo musiikin olevan hänelle eräänlainen terapiamuoto. Hän soittaa neljässä eri bändissä. Duossa vaimonsa kanssa, Avajam/Majavassa, Nuottiöljykriisissä ja Old World Lizardsissa, jossa Aittola on puhtaasti laulajana.

Nuottiöljykriisin solistina toimii hänen vaimonsa, kun taas basisti ja rumpali ovat molemmat sokeita.

– Teemme keikkoja myös täysin pimeässä.

Old World Lizards puolestaan on viiden henkilön porukka, joka soittaa covereita muun muassa Iron Maidenin, AC/DC:n ja Black Sabbathin kappaleista.

– Liskojen kanssa vedämme nahkahousut jalkaan, ja tarjoamme ihmisille sen saman tunnelman, mitä oli joskus 70-80-luvuilla. Yleensä tupa on täynnä. Ihmiset pääsevät elämään nuoruutensa uudestaan.

Aittola toivoo tulevaisuudeltaan hyviä keikkoja ja työrytmin pitämistä. Sen lisäksi hän toivoo, että hänen neljä lastaan saisivat hyvän elämän, ja että hänelle jäisi jonkin verran näköä jäljelle. Lottovoitto ja terve elämä ilman nivelrikkoja vaimon kanssa kuuluvat myös hänen haaveisiinsa.

– Kun hoitaa toisia, niin täytyisi muistaa välillä hoitaa myös itseään.