Pa­ket­ti­au­to kaar­taa Kuu­des linja -klu­bin ta­ka­pi­hal­le. Sen ta­va­ra­ti­las­sa on muusik­ko Janne Ah­tiai­sen itse maa­laa­ma rum­puset­ti ja se­ka­lai­sia lyö­mä­soit­ti­mia, joita on tar­koi­tus jakaa ylei­söl­le le­vyn­jul­kai­su­kei­kan lop­pu­vai­hees­sa.

Tällä kei­kal­la ei ole rou­da­rei­ta. Jo­kai­nen soit­ta­ja nap­paa omat ta­va­ran­sa au­tos­ta ja kan­taa ne si­sään.

Kun tai­tei­li­ja­ni­mel­lä Hen­rik! esiin­ty­vä Ah­tiai­nen vaih­toi rapin pun­kiin ja ka­sa­si ym­pä­ril­leen uuden li­ve­ko­koon­pa­non, myös al­le­kir­joit­ta­nut­ta pyy­det­tiin mu­kaan. Muusik­ko­na aja­tus kieh­toi. Hen­ri­kin tuore Vanha Tes­ta­ment­ti -al­bu­mi on jän­nit­tä­vä se­koi­tus pe­rin­teis­tä pun­kia, ää­ni­tai­det­ta ja se­koi­lua.

Ah­tiai­nen soit­taa le­vyl­lä käy­tän­nös­sä kai­ken itse, ja so­vi­tuk­set ovat hyvin mi­ni­ma­lis­ti­sia. Li­ve­ko­koon­pa­no onkin puo­les­taan yh­dek­sän­jä­se­ni­nen, kah­del­la rum­pa­lil­la ja vii­del­lä ki­ta­ris­til­la va­rus­tet­tu mam­mut­tibän­di, jonka pää­asial­li­se­na tar­koi­tuk­se­na on tuot­taa poik­keuk­sel­li­nen määrä me­te­liä.

Ver­sace Hen­ri­ki­nä ai­kai­sem­min esiin­ty­neen Ah­tiai­sen rap-kei­koil­la on sat­tu­nut ja ta­pah­tu­nut. Sta­din ju­han­nus -fes­ti­vaa­lil­la ke­säl­lä 2017 pa­lau­tet­ta tuli alas­to­muu­des­ta ja se­ka­van oloi­ses­ta esiin­ty­mi­ses­tä. Alas­to­muus on ollut kei­koil­la enem­män­kin sään­tö kuin poik­keus. Keik­ka­myy­jäl­tä sa­no­mis­ta tulee Ah­tiai­sen mu­kaan sil­loin kun ylei­söä sat­tuu.

Ah­tiai­nen ker­too, että al­kuai­koi­na pro­vo­soin­ti oli tie­toi­sem­paa.

– Ennen ha­lusin tuoda it­seä­ni esiin sel­lai­ses­sa va­los­sa. Omal­la ta­val­laan se on myös help­po tapa saada jul­ki­suut­ta, mutta enem­män kyse on siitä, min­kä­lai­sia per­for­ma­tii­vi­sia vai­kut­tei­ta it­sel­lä­ni on.

Näitä vai­kut­tei­ta Ah­tiai­nen luet­te­lee lis­ta­na. Esi­mer­kik­si ke­ra­va­lai­nen punk-yhtye Kan­san Suo­si­kit ja tai­de­roc­kia soit­ta­nut Kuol­lut Kulma ovat Ah­tiai­sen lu­kio­ai­kai­sia esi­ku­via, lä­hi­pii­ri­läis­ten bän­de­jä. Kan­san Suo­si­kit jär­jes­ti ai­koi­naan muun muas­sa too­ga­bi­le­kei­kan ke­ra­va­lai­ses­sa kah­vi­las­sa.

– Ne oli isoja poi­kia ja siis­te­jä tai­de­tyyp­pe­jä. Niitä mä kat­soin ylös­päin.

Ah­tiai­nen soit­ti it­se­kin näi­hin ai­koi­hin Asen­neon­gel­ma-ni­mi­ses­sä punkbän­dis­sä. Musiik­kia tär­keäm­mäs­sä roo­lis­sa oli esiin­ty­mi­nen.

– Asen­neon­gel­mas­sa pai­no­tet­tiin sitä, että musii­kil­la ei ole mi­tään väliä, kun­han re­ha­taan pal­jon. Se aja­tus on kan­ta­nut aika pit­käl­le, ja jol­lain tapaa toi­mii edel­leen.

Ny­ky­ään musii­kil­la­kin on jo mer­ki­tys­tä. Ah­tiai­nen toi­voo jos­kus, että ylei­sö kes­kit­tyi­si kaoot­ti­sil­la kei­koil­la myös la­val­ta kuu­lu­vaan ää­neen.

Al­ku­kan­tais­ta it­seil­mai­sua

 
Ah­tiai­nen soit­taa äänen pie­nes­tä syn­te­ti­saat­to­ris­taan. Hil­jal­leen koko rai­dal­li­siin mek­koi­hin pu­keu­tu­nut yhtye liit­tyy mu­kaan täy­den­tä­mään ää­ni­mai­se­maa.

– Kat­so­kaa, tuol­ta tulee ku­nin­gas meitä hal­lit­se­maan, Ah­tiai­nen lausuu jun­naa­van taus­tan pääl­le.

Ylei­sös­tä kuu­luu sa­tun­nais­ta kir­ku­naa. Suu­rin osa ih­mi­sis­tä kes­kit­tyy hil­jaa. Jot­kut sul­ke­vat sil­män­sä.

Vaik­ka Ah­tiai­sen kap­pa­leet ovat­kin puo­len­tois­ta mi­nuu­tin pi­tui­sia punk-ry­käyk­siä, on nii­den taus­tal­la usein sy­väl­lis­tä aja­tus­työ­tä. Tai­teen­la­ji­na punk on Ah­tiai­sen mie­les­tä niin tois­teis­ta, että sii­hen on pakko tuoda jo­tain lisää.

Ah­tiai­sen musii­kil­li­set an­siot tun­tu­vat jää­vän ih­mis­ten pu­heis­sa si­vuo­saan, koska per­for­mans­si vie huo­mion. Se ei Ah­tiais­ta kui­ten­kaan hait­taa.

– Tie­dän, että on nii­tä­kin ih­mi­siä, jotka ana­ly­soi­vat mun musaa ihan su­per­pal­jon, ja se on niil­le pien­tä kivaa. Ja jos leh­det kir­joit­taa, että tää musa on täm­möis­tä vit­tui­lua, niin se on nii­den on­gel­ma, ei se ole multa pois.

Musii­kin pri­mi­tii­vi­nen luon­ne aut­taa Ah­tiais­ta myös an­tau­tu­maan esiin­ty­mi­sel­le. Raa­ka­na tar­joil­ta­va yk­sin­ker­tai­nen rytmi ja musii­kin aggres­sii­vi­suus pa­kot­ta­vat Ah­tiai­sen eläy­ty­mään. Myös ylei­sön reak­tiois­ta huo­kuu jon­kin­lai­nen al­ku­kan­tai­nen va­pau­tu­mi­nen.

Kohua ja kaa­os­ta

 
Ah­tiai­nen ir­rot­taa mik­ro­fo­nin te­li­nees­tään ja riuh­tai­see te­li­neen ko­meas­sa kaa­res­sa kohti ylei­söä. Me­tal­li­nen te­li­ne voisi hel­pos­ti puh­kais­ta sil­män tai hal­koa ham­pai­ta. Nyt sen matka py­säh­tyy ka­ton­ra­jas­sa roik­ku­vaan vi­deo­pro­jek­to­riin, joka hei­lah­taa. Lavan ta­ka­sei­nään hei­jas­te­tut vi­su­aa­lit tä­räh­tä­vät, ja kuva siir­tyy pois pai­koil­taan.

Jo rap­kei­koil­laan Ah­tiai­nen he­rät­ti huo­mio­ta esiin­ty­mis­tyy­lil­lään, joka poik­ke­si huo­mat­ta­vas­ti gen­ren pe­rus­ku­vas­tos­ta. Räp­pi­kä­sien ja nyö­kyt­te­lyn si­jaan usein lähes alas­to­ma­na esiin­ty­nyt Ah­tiai­nen kan­nus­ti ylei­söään punk- ja me­tal­li­kei­koil­ta tut­tui­hin mosh­pit­tei­hin ja muu­hun aggres­sii­vi­sem­paan toi­min­taan.

Punk-es­te­tii­kan tuo­mi­nen rap­kei­koil­le ei var­si­nai­ses­ti ole Ah­tiai­sen yksin kek­si­mä yh­dis­tel­mä. 2010-luvun ame­rik­ka­lai­set rap­täh­det, kuten edes­men­nyt Lil Peep ja maa­il­man suo­si­tuim­pien ar­tis­tien jouk­koon nous­sut Post Ma­lo­ne, ovat tuo­neet punk- ja rap­kult­tuu­ria lä­hem­mäs toi­si­aan val­ta­vir­ras­sa.

Ah­tiai­nen vie koh­kaa­mi­sen kui­ten­kin ai­na­kin Suo­men mit­ta­kaa­vas­sa poik­keuk­sel­li­sel­le ta­sol­le, ja rap­kei­koil­la kas­va­tet­tu kan­san­kii­hot­ta­jan maine vai­kut­taa vain kas­va­van gen­ren­vaih­dok­sen myötä.

Le­vyn­jul­kai­su­kei­kal­laan Ah­tiai­nen muun muas­sa suo­rit­ti yh­tyeen­sä ba­sis­tin kans­sa ly­hyen su­ku­puo­li­si­veyt­tä uh­maa­van aktin, joka ei jää­nyt huo­maa­mat­ta keik­ka­ra­por­tin kir­joit­ta­neel­ta Hel­sin­gin Sa­no­mien toi­mit­ta­jal­ta­kaan.

Ah­tiai­nen pai­not­taa, että ko­huar­tis­tin leima ei ole tar­koi­tuk­sel­la haet­tu, vaik­ka sen ai­heut­ta­ma huo­mio kel­paa­kin il­mai­se­na mai­nok­se­na. Kei­kan ta­pah­tu­mat eivät ole tie­dos­sa etu­kä­teen, vaan kaik­ki mitä la­val­la ta­pah­tuu, ta­pah­tuu va­roit­ta­mat­ta.

– Kei­kal­la aivot me­ne­vät nol­la­ti­laan. Ne rat­kai­sut, mitä teen, riip­puu siitä, mikä on ylei­sön mei­nin­ki. Tai jos jengi ei ole mes­sis­sä, niin musiik­ki on se ener­gia. Se ai­heut­taa lii­ket­tä myös mussa.

Hen­ri­kin heimo

 
Kei­kan jäl­keen siir­rym­me ulos sa­vuk­keel­le. Vie­res­sä sei­so­va hi­ki­nen mies ker­too ko­vaan ää­neen ys­tä­vil­leen kor­va­tulp­pan­sa pai­nu­neen niin sy­väl­le kor­va­käy­tä­vään mosh­pi­tis­sä, että se on jou­dut­tu re­pi­mään ulos pin­se­teil­lä. Muu­ta­mal­la muul­la on kä­des­sään ha­jo­te­tun ki­ta­ran pa­la­sia.

Ah­tiai­sen ylei­sö tun­tuu pää­osin tie­tä­vän, mitä odot­taa esiin­ty­mi­sel­tä. Pai­kal­le saa­pu­neet fanit käyn­nis­tä­vät mosh­pi­tit ilman eri­tyis­tä käs­kyä. Kun Ah­tiai­nen rii­suu esiin­ty­mi­sa­sun­sa, myös ylei­sös­sä rii­su­taan pai­to­ja pois pääl­tä.

– Se jengi, joka kei­koil­la rehaa, on ta­val­laan mu­ka­na bän­dis­sä. Ne tekee kei­kas­ta tosi pal­jon niil­le, jotka on tul­lut vaan kat­so­maan.

Ah­tiai­sen mu­kaan täy­del­li­sen trans­si­ti­lan saa­vut­ta­mi­nen kei­koil­la on ny­ky­ään vai­keam­paa kuin al­kuai­koi­na. Keik­kai­lus­ta on tul­lut työtä, ja esiin­ty­mi­seen liit­ty­vä mys­ti­syys on al­ka­nut ka­do­ta. Kaik­ken­sa an­ta­va ylei­sö aut­taa kui­ten­kin Ah­tiais­ta­kin ren­tou­tu­maan.

Ah­tiai­nen ei usko, että syn­ty­nyt­tä ru­tii­nia on jär­ke­vää rik­koa te­ke­mäl­lä per­for­mans­sis­ta jat­ku­vas­ti ylit­seam­pu­vam­paa. Seu­raa­va taso tar­koit­tai­si ylei­sön tai it­sen­sä sa­tut­ta­mis­ta yhä fyy­si­sem­min.

Teat­raa­li­suus ja en­tis­tä suun­ni­tel­mal­li­sem­pi esiin­ty­mis­ta­pa kiin­nos­ta­vat kui­ten­kin Ah­tiais­ta. Se näkyy esi­mer­kik­si Vanha Tes­ta­ment­ti -keik­ko­jen yh­te­näi­sis­sä esiin­ty­mi­sa­suis­sa ja ja­mio­suuk­sis­sa.

Ah­tiai­nen ehti saa­vut­taa Ver­sace Hen­rik -ai­koi­naan jo jon­ki­nas­teis­ta kult­ti­mai­net­ta. Sitä on tar­koi­tus viedä eteen­päin uu­del­la musii­kil­la. Rap on nyt nähty, ja Ah­tiai­nen en­nus­te­lee tai­de­rock­pii­reis­tä seu­raa­vaa musii­kil­lis­ta ko­ti­aan.

– Tai­de­po­ruk­ka tulee kei­koil­le hur­mos­te­le­maan. Ne ha­lu­aa kokea jo­tain, ja mä pys­tyn tar­joa­maan niil­le var­mas­ti ko­ke­muk­sen.

Ke­säl­le so­vit­tu­ja fes­ta­ri­keik­ko­ja Ah­tiai­nen pitää kui­ten­kin myös haus­kan­pi­to­mah­dol­li­suuk­si­na, ja se saa myös näkyä kei­koil­la. Ai­kai­sem­min dj:n kans­sa kah­des­taan kier­tä­nyt ar­tis­ti pää­see nyt tien pääl­le isom­mal­la po­ru­kal­la.

Kesää pi­dem­mäl­le suun­ni­tel­mia ei ole vielä lyöty luk­koon. Teo­lo­gi­aa opis­ke­le­va Ah­tiai­nen ver­taa tai­teel­li­sia nä­ke­myk­si­ään it­se­var­mas­ti tie­tee­seen: tie­tei­li­jät pyr­ki­vät vie­mään oman alan­sa tut­ki­mus­ta aina eteen­päin, ja Ah­tiai­nen ha­lu­aa rik­koa ra­jo­ja sa­mal­la ta­val­la.

– Ha­lui­sin, että jengi voisi jos­kus sanoa, että toi jäbä teki jo­tain muuta kuin kaik­ki muut. Ja että kei­kat olis iki­muis­toi­sia. Joku sa­nois vuo­sien pääs­tä, että oli kei­kal­la, ja ker­tois jon­kun hul­lun stoo­rin.