Pakettiauto kaartaa Kuudes linja -klubin takapihalle. Sen tavaratilassa on muusikko Janne Ahtiaisen itse maalaama rumpusetti ja sekalaisia lyömäsoittimia, joita on tarkoitus jakaa yleisölle levynjulkaisukeikan loppuvaiheessa.

Tällä keikalla ei ole roudareita. Jokainen soittaja nappaa omat tavaransa autosta ja kantaa ne sisään.

Kun taiteilijanimellä Henrik! esiintyvä Ahtiainen vaihtoi rapin punkiin ja kasasi ympärilleen uuden livekokoonpanon, myös allekirjoittanutta pyydettiin mukaan. Muusikkona ajatus kiehtoi. Henrikin tuore Vanha Testamentti -albumi on jännittävä sekoitus perinteistä punkia, äänitaidetta ja sekoilua.

Ahtiainen soittaa levyllä käytännössä kaiken itse, ja sovitukset ovat hyvin minimalistisia. Livekokoonpano onkin puolestaan yhdeksänjäseninen, kahdella rumpalilla ja viidellä kitaristilla varustettu mammuttibändi, jonka pääasiallisena tarkoituksena on tuottaa poikkeuksellinen määrä meteliä.

Versace Henrikinä aikaisemmin esiintyneen Ahtiaisen rap-keikoilla on sattunut ja tapahtunut. Stadin juhannus -festivaalilla kesällä 2017 palautetta tuli alastomuudesta ja sekavan oloisesta esiintymisestä. Alastomuus on ollut keikoilla enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Keikkamyyjältä sanomista tulee Ahtiaisen mukaan silloin kun yleisöä sattuu.

Ahtiainen kertoo, että alkuaikoina provosointi oli tietoisempaa.

– Ennen halusin tuoda itseäni esiin sellaisessa valossa. Omalla tavallaan se on myös helppo tapa saada julkisuutta, mutta enemmän kyse on siitä, minkälaisia performatiivisia vaikutteita itselläni on.

Näitä vaikutteita Ahtiainen luettelee listana. Esimerkiksi keravalainen punk-yhtye Kansan Suosikit ja taiderockia soittanut Kuollut Kulma ovat Ahtiaisen lukioaikaisia esikuvia, lähipiiriläisten bändejä. Kansan Suosikit järjesti aikoinaan muun muassa toogabilekeikan keravalaisessa kahvilassa.

– Ne oli isoja poikia ja siistejä taidetyyppejä. Niitä mä katsoin ylöspäin.

Ahtiainen soitti itsekin näihin aikoihin Asenneongelma-nimisessä punkbändissä. Musiikkia tärkeämmässä roolissa oli esiintyminen.

– Asenneongelmassa painotettiin sitä, että musiikilla ei ole mitään väliä, kunhan rehataan paljon. Se ajatus on kantanut aika pitkälle, ja jollain tapaa toimii edelleen.

Nykyään musiikillakin on jo merkitystä. Ahtiainen toivoo joskus, että yleisö keskittyisi kaoottisilla keikoilla myös lavalta kuuluvaan ääneen.

Alkukantaista itseilmaisua

 
Ahtiainen soittaa äänen pienestä syntetisaattoristaan. Hiljalleen koko raidallisiin mekkoihin pukeutunut yhtye liittyy mukaan täydentämään äänimaisemaa.

– Katsokaa, tuolta tulee kuningas meitä hallitsemaan, Ahtiainen lausuu junnaavan taustan päälle.

Yleisöstä kuuluu satunnaista kirkunaa. Suurin osa ihmisistä keskittyy hiljaa. Jotkut sulkevat silmänsä.

Vaikka Ahtiaisen kappaleet ovatkin puolentoista minuutin pituisia punk-rykäyksiä, on niiden taustalla usein syvällistä ajatustyötä. Taiteenlajina punk on Ahtiaisen mielestä niin toisteista, että siihen on pakko tuoda jotain lisää.

Ahtiaisen musiikilliset ansiot tuntuvat jäävän ihmisten puheissa sivuosaan, koska performanssi vie huomion. Se ei Ahtiaista kuitenkaan haittaa.

– Tiedän, että on niitäkin ihmisiä, jotka analysoivat mun musaa ihan superpaljon, ja se on niille pientä kivaa. Ja jos lehdet kirjoittaa, että tää musa on tämmöistä vittuilua, niin se on niiden ongelma, ei se ole multa pois.

Musiikin primitiivinen luonne auttaa Ahtiaista myös antautumaan esiintymiselle. Raakana tarjoiltava yksinkertainen rytmi ja musiikin aggressiivisuus pakottavat Ahtiaisen eläytymään. Myös yleisön reaktioista huokuu jonkinlainen alkukantainen vapautuminen.

Kohua ja kaaosta

 
Ahtiainen irrottaa mikrofonin telineestään ja riuhtaisee telineen komeassa kaaressa kohti yleisöä. Metallinen teline voisi helposti puhkaista silmän tai halkoa hampaita. Nyt sen matka pysähtyy katonrajassa roikkuvaan videoprojektoriin, joka heilahtaa. Lavan takaseinään heijastetut visuaalit tärähtävät, ja kuva siirtyy pois paikoiltaan.

Jo rapkeikoillaan Ahtiainen herätti huomiota esiintymistyylillään, joka poikkesi huomattavasti genren peruskuvastosta. Räppikäsien ja nyökyttelyn sijaan usein lähes alastomana esiintynyt Ahtiainen kannusti yleisöään punk- ja metallikeikoilta tuttuihin moshpitteihin ja muuhun aggressiivisempaan toimintaan.

Punk-estetiikan tuominen rapkeikoille ei varsinaisesti ole Ahtiaisen yksin keksimä yhdistelmä. 2010-luvun amerikkalaiset raptähdet, kuten edesmennyt Lil Peep ja maailman suosituimpien artistien joukkoon noussut Post Malone, ovat tuoneet punk- ja rapkulttuuria lähemmäs toisiaan valtavirrassa.

Ahtiainen vie kohkaamisen kuitenkin ainakin Suomen mittakaavassa poikkeukselliselle tasolle, ja rapkeikoilla kasvatettu kansankiihottajan maine vaikuttaa vain kasvavan genrenvaihdoksen myötä.

Levynjulkaisukeikallaan Ahtiainen muun muassa suoritti yhtyeensä basistin kanssa lyhyen sukupuolisiveyttä uhmaavan aktin, joka ei jäänyt huomaamatta keikkaraportin kirjoittaneelta Helsingin Sanomien toimittajaltakaan.

Ahtiainen painottaa, että kohuartistin leima ei ole tarkoituksella haettu, vaikka sen aiheuttama huomio kelpaakin ilmaisena mainoksena. Keikan tapahtumat eivät ole tiedossa etukäteen, vaan kaikki mitä lavalla tapahtuu, tapahtuu varoittamatta.

– Keikalla aivot menevät nollatilaan. Ne ratkaisut, mitä teen, riippuu siitä, mikä on yleisön meininki. Tai jos jengi ei ole messissä, niin musiikki on se energia. Se aiheuttaa liikettä myös mussa.

Henrikin heimo

 
Keikan jälkeen siirrymme ulos savukkeelle. Vieressä seisova hikinen mies kertoo kovaan ääneen ystävilleen korvatulppansa painuneen niin syvälle korvakäytävään moshpitissä, että se on jouduttu repimään ulos pinseteillä. Muutamalla muulla on kädessään hajotetun kitaran palasia.

Ahtiaisen yleisö tuntuu pääosin tietävän, mitä odottaa esiintymiseltä. Paikalle saapuneet fanit käynnistävät moshpitit ilman erityistä käskyä. Kun Ahtiainen riisuu esiintymisasunsa, myös yleisössä riisutaan paitoja pois päältä.

– Se jengi, joka keikoilla rehaa, on tavallaan mukana bändissä. Ne tekee keikasta tosi paljon niille, jotka on tullut vaan katsomaan.

Ahtiaisen mukaan täydellisen transsitilan saavuttaminen keikoilla on nykyään vaikeampaa kuin alkuaikoina. Keikkailusta on tullut työtä, ja esiintymiseen liittyvä mystisyys on alkanut kadota. Kaikkensa antava yleisö auttaa kuitenkin Ahtiaistakin rentoutumaan.

Ahtiainen ei usko, että syntynyttä rutiinia on järkevää rikkoa tekemällä performanssista jatkuvasti ylitseampuvampaa. Seuraava taso tarkoittaisi yleisön tai itsensä satuttamista yhä fyysisemmin.

Teatraalisuus ja entistä suunnitelmallisempi esiintymistapa kiinnostavat kuitenkin Ahtiaista. Se näkyy esimerkiksi Vanha Testamentti -keikkojen yhtenäisissä esiintymisasuissa ja jamiosuuksissa.

Ahtiainen ehti saavuttaa Versace Henrik -aikoinaan jo jonkinasteista kulttimainetta. Sitä on tarkoitus viedä eteenpäin uudella musiikilla. Rap on nyt nähty, ja Ahtiainen ennustelee taiderockpiireistä seuraavaa musiikillista kotiaan.

– Taideporukka tulee keikoille hurmostelemaan. Ne haluaa kokea jotain, ja mä pystyn tarjoamaan niille varmasti kokemuksen.

Kesälle sovittuja festarikeikkoja Ahtiainen pitää kuitenkin myös hauskanpitomahdollisuuksina, ja se saa myös näkyä keikoilla. Aikaisemmin dj:n kanssa kahdestaan kiertänyt artisti pääsee nyt tien päälle isommalla porukalla.

Kesää pidemmälle suunnitelmia ei ole vielä lyöty lukkoon. Teologiaa opiskeleva Ahtiainen vertaa taiteellisia näkemyksiään itsevarmasti tieteeseen: tieteilijät pyrkivät viemään oman alansa tutkimusta aina eteenpäin, ja Ahtiainen haluaa rikkoa rajoja samalla tavalla.

– Haluisin, että jengi voisi joskus sanoa, että toi jäbä teki jotain muuta kuin kaikki muut. Ja että keikat olis ikimuistoisia. Joku sanois vuosien päästä, että oli keikalla, ja kertois jonkun hullun stoorin.