Ulla Tohmon ulko-ovi on auki. Kotiapu on lähtenyt paikalta niin vauhdikkaasti, että mekaaninen kierrettävä ovikello on tipahtanut eteisen lattialle, eikä Ulla ole varma, toimiiko kello enää.

Ulla asuu pienessä yksiössä Helsingin Kalliossa. Hän on päässyt ulos viimeksi kaksi viikkoa sitten. Ullalla on ulkokengät valmiiksi jalassa, sillä kenkien jalkaan saaminen vie puoli tuntia. Ulkokenkien päälle hän on laittanut vaaleansiniset muoviset kenkäsuojat, jotka hän nyt riisuu ennen uloslähtöä.

Ovella Ullaa odottaa Alex Willman, yksi Seniori-Vamos-toiminnan vapaaehtoisista. Hän on tullut hakemaan Ullaa ulkoilemaan.

Seniori-Vamos on Helsingin Diakonissalaitoksen vanhustyön hanke. Toiminta tukee yksinäisiä ja apua tarvitsevia vanhuksia.  Alex kuuli ystävätoiminnasta lukiossaan ja päätti lähteä mukaan, koska hän tykkää olla avuksi ihmisille ja saa samalla mielekästä tekemistä itsekin.

Kadulle päästyään parivaljakko käy neuvottelua siitä, mihin suuntaan matkaa jatketaan. Pari lähtee käsikynkkää vasemmalle.

Alexilla ei ollut ennakko-odotuksia ystävätoiminnasta.

– Vähän kyllä jännitti etukäteen, millainen vanhus sieltä tulee vastaan, mutta hyvinhän tässä onneksi kävi.

– Vanhusko?, huikkaa Ulla väliin.

– No ikäihminen, Alex korjaa.

– Aikuishenkilö, molemmat nauravat makeasti. Tällä parilla selvästi synkkaa.

Lukiota käyvä Alex Willman on yksi Seniori-Vamos-toiminnan vapaaehtoisista.

Yksinäisyys on yleistä

 
Suomessa vanhusten yksinäisyys on tavallista. Suomessa asuu yksin noin 350 000 yli 65-vuotiasta. Erään arvion mukaan joka kolmas heistä tuntee itsensä ajoittain yksinäiseksi. Yksinäisyys voi johtua kumppanin menettämisestä, tuttavaverkoston harventumisesta, peloista tai vaikeudesta luoda toimivia ihmissuhteita.

Siksi useat järjestöt organisoivat ystävätoimintaa. Kaikki ystäviksi haluavat haastatellaan ennen tehtäväänsä. Haastattelussa käydään läpi esimerkiksi vapaaehtoisen kiinnostuksen kohteita ja osaamista, jotta järjestön työntekijät osaavat yhdistää oikeat ihmiset.

Vapaaehtoisen ystävän tärkein ominaisuus on kyky kuunnella ja olla läsnä. Aikaa toimintaan voi käyttää sen verran kuin haluaa. Toiminnalla on tärkeä merkitys etenkin silloin, kun vanhuksella ei ole elämässään läheisiä.

Ulla ja Alex tapasivat ensimmäistä kertaa tämän vuoden tammikuussa. Aika pian selvisi, että heillä sopii hyvin kemiat yhteen. Alex kuvailee Ullaa mukavaksi ja vähän herkäksi ihmiseksi.

– Onhan se aika jännä tunne, kun vieras ihminen astelee omaan kotiin, Ulla kertoo. Mutta hänestä on vain mukavaa, että löytyy auttavaisia ihmisiä.

– Alex sanoi niin ihanasti ensitapaamisella, että hän on onnellinen, kun sai minut ulkoilukaveriksi. Etkö sanonutkin? Mulla meinasi tulla itku, Ulla muistelee ensikohtaamista.

Samanlainen elämä

 
Ulla kokee saavansa paljon ystävätoiminnasta ja pitää ikäeroa vain etuna. Alex on Ullan mukaan auttavainen, ystävällinen ja kaikin puolin ihana ihminen.

– Saan energiaa tästä nuoresta herrasta.

Melkein 60-vuoden ikäerosta huolimatta molemmat ovat samaa mieltä siitä, että elämä on nykyään melko samanlaista kuin Ullan nuoruudessa. Edelleen ihmiset opiskelevat, käyvät töissä ja viettävät vapaa-aikaansa ystävien ja läheisten kanssa.

Yksi asia Ullan elämässä on kuitenkin jäänyt mietityttämään Alexia. Se, miten Ulla hoiti vanhaa isäänsä yksin kahden vuoden ajan.

– Se oli aika rankka kokemus, mutta silti olen onnellinen, että hoidin isääni loppuun asti, kertoo Ulla herkistyen.

– Isä ei halunnut vanhainkotiin, koska hän piti sitä huonona paikkana. Mitenkähän meikäläiselle käy sitten, kun minulla ei ole ketään?, Ulla pohtii omaa tulevaisuuttaan.

Ulla on tyytyväinen Helsingin Diakonissalaitoksen ystävätoimintaan.

Yhden hengen perhe

 
Ullan perheeseen ei kuulu ketään muuta kuin hän itse.

– Suku on hyljännyt minut.

Kukaan sukulaisista ei pidä Ullaan yhteyttä. Aviomies, vanhemmat ja sisarukset ovat kuolleet. Lapsia Ullalla ei ole. Välit muihin sukulaisiin katkesivat kokonaan perinnönjaon yhteydessä.  Silloin Ulla myi perimänsä lapsuudenkodin, koska hänellä ei ollut enää varaa pitää sitä.

– Kyllä se pahalta tuntuu, kun puhelimeen ei vastata, eikä edes joulukorttia tule.

Onneksi Ullalla on miesystävä, jonka kanssa on pidetty yhtä jo yli 20 vuotta.  Yhdessä pari ei asu. Tänäänkin he ovat puhuneet puhelimessa jo kaksi kertaa.

Aiemmin Ullalla oli naisystäviä, mutta hän koki, että ystävyys muuttui yksipuoliseksi.

– Käytiin kaupungilla shoppailemassa, kun ne soittivat minulle, että oletko valmis lähtemään. Sitten kun itse pyysin, en saanutkaan ketään mukaan. Mitä minä semmoisilla ystävillä teen?

Kun Ulla pystyi vielä liikkumaan itsenäisesti, hän kävi kuntosalilla ja voimisteluryhmissä.  Nyt hän kaipaisi jumppakaveria salille.

Hulluksi kotona

 
Ullan jalka on ollut kipeä viime talvesta asti, eikä hän ole enää voinut liikkua yksin kodin ulkopuolella. Lääkärit eivät ole saaneet selville, mikä vika jalassa on. Ulla käyttää kävelykeppiä tai kyynärsauvaa apuna liikkumiseen.

Kotiapu käy kerran viikossa. 45 minuutin käynnillä kotiapu katsoo, että lääkkeitä on tarpeeksi, mittaa sokeriarvot ja verenpaineen. Se ottaa ruokakassin tilauksen, vie roskat ja käyttää Ullaa ulkona, jos aikaa jää.

– Meinasin tulla hulluksi siellä kämpässä, kun ei mihinkään päässyt ja oli jotenkin niin ahdistavaa, kun tuli yhtäkkiä tällainen tilanne.

Kotona Ulla aloittaa aamut jumppaamalla fysioterapeutin ohjeiden mukaan. Päivät sisällä kuluvat lukemalla, katselemalla televisiota, sekä ruokaa laittamalla, leipomalla ja siivoamalla.

– Kaikkea olisi tehtävä, mutta jalka ei anna myöten. Pelkään, että kaadun kotona uudestaan. Välillä on niin yksinäistä, että itkettää, Ulla sanoo.

– Kotiovesta ei uskalla yksin lähteä.

Ulla ja Alex pysähtyivät kävelyllä hetkeksi Kinaporin palvelukeskukseen.

Takaisin kotiin

 
Ulkoilulenkki on tehty, ja kaksikko on palannut Ullan kotitalon edustalle. Alex ottaa Ullaa käsikynkästä kiinni, jotta portaissa päästään eteenpäin. Kerrostalossa on hissi, mutta se ei vie ensimmäisestä kerroksesta alaspäin Ullan asunnolle.

– Tässä kohtaa olen lentänyt kerran selälleni, Ulla kertoo portaissa.

– En mitään muuta toivo, kuin että tämä jalka tulisi terveeksi, hän jatkaa.

– Nähdäänhän me ensi viikolla, Alex?