Saido Omar, 31, on asunut Helsingissä 16 vuotta, mutta hänellä ei ole yhtään suomalaista ystävää. Ei hän ole heitä kaivannutkaan. Itse asiassa hän ei ole koskaan edes käynyt suomalaisessa kodissa.

– Minun kuusivuotiaalla pojallani on suomalainen kaveri, ja he leikkivät usein yhdessä ulkona. Olen sanonut, ettei hän saa mennä suomalaiseen kotiin, koska kulttuurimme ja ruokamme on eri. Silti hän on sanonut, että hän haluaa mennä ja pelata. Mutta se ei ole mahdollista.

Omar saapui Suomeen Somaliasta 18-vuotiaana vuonna 2005 yhdessä perheensä kanssa. Seitsemän vuotta sitten Omar meni naimisiin somalimiehen kanssa. Omar on kotiäiti ja pian hän aloittaa leipuriopinnot. Pariskunnalla on nyt kolme pientä lasta.

Lisäksi Omarin perheeseen kuuluvat hänen vanhempansa ja kymmenen sisarusta. Perheenjäsenet asuvat lähellä toisiaan.

– Minulla on perhe, oma kieli ja somaliyhteisöni, johon olen tyytyväinen. Muulla ei ole väliä.

Viisivuotias tytär on päiväkodissa. Tytär käyttää huivia, koska se kuuluu perheen islamilaiseen vakaumukseen.

– Hänen opettajansa ovat soittaneet minulle useaan otteeseen, että voiko tytär olla pitämättä huivia, Omar kertoo.

– Sitä en hyväksynyt.

Tytär sen sijaan näkee päiväkodissa, että valtaosa tytöistä ei peitä hiuksiaan. Hän on alkanut kysellä äidiltään, miksi vain hänen pitää käyttää huivia.

– Islamin uskonnossa tytön on käytettävä huivia, vaikka hän olisi pieni. Selitin tyttärelleni, että hänen tulee peittää hiukset uskontomme mukaisesti ja meidän on kunnioitettava sitä, Omar kertoo.

Omarin mukaan lasten kasvattaminen vieraassa maassa, kahden kulttuurin välillä on haastavaa. Eurooppalainen kulttuuri ja somalikulttuuri eroavat toisistaan monin tavoin.

– Esimerkiksi vaatteet ja perinteet ovat uskonnossamme täysin erilaisia, ja nämä asiat vaikuttavat tyttäreni elämään.

Suomessa uskonnon merkitystä lapsen kasvatuksessa ei aina ymmärretä, kertoo Anita Novitsky, joka työskentelee Väestöliitossa monikulttuurisuuden asiantuntijana. Hänen mukaansa maahanmuuttajaperheitä ja heidän kulttuuriaan pitää tukea, jos heidän tapansa eivät riko suomalaisen yhteiskunnan normeja tai lakia.

Sellainen on esimerkiksi kysymys tyttöjen huivin käytöstä.

– Uskonto ei vahingoita lapsen kehitystä ja sosiaalista osallisuutta, jos aikuiset eivät tee siitä ongelmaa.

Toisaalta on luonnollista, että lapsi haluaa olla kuin ystävänsä, esimerkiksi käyttää samanlaisia vaatteita, jotta hän ei jää ryhmän ulkopuolelle. Kotona toiveet voivat olla toiset.

– Vanhemmat pitää saada paremmin osaksi lastensa elämää myös päiväkodissa. Lyhyet keskustelut eivät riitä kertomaan vanhemmille päiväkodin toimintatavoista.

Monet maahanmuuttajat kokevat jäävänsä yksin ja ulos yhteiskunnasta. He eivät tiedä keneltä kysyä neuvoa, koska heillä ei ole suoraa kontaktia ihmisiin, esimerkiksi naapureihin.

Ulkopuolisuuden tunne on maahanmuuttajaperheiden suuri ongelma. Monilta perheiltä puuttuu myös hiljaista tietoa siitä, miten Suomessa toimitaan: mitkä ovat sopivia kotitöitä lapselle tai annetaanko lapselle viikkorahaa.

– Asiat ovat pieniä, mutta niistä tulee ongelmia, jos äiti alkaa kyseenalaistaa omaa vanhemmuuttaan, Novitsky sanoo.

Hadisa muutti Suomeen 15 vuotta sitten Afganistanista puolisonsa ja kahden tyttärensä kanssa. Hän on työskennellyt sosiaalialalla kahdeksan vuotta.

– Kun muutimme Suomeen, vanhempi tyttäreni oli 16 ja nuorin seitsemänvuotias. Aluksi oli vaikea nähdä teini-ikäisten opiskelijoiden suutelevan koulun pihalla, Hadisa muistelee.

Hadisa on naimisissa serkkunsa kanssa, ja hänen perheensä järjesti avioliiton, kuten Afganistanissa on tapana. Hadisan mukaan hänen aviomiehensä on “hyvä ihminen”, mutta hän on oppinut arvostamaan suomalaista rakkausavioliittoa.

– Tyttärilläni on puolisot, joista he pitävät ja joita he rakastavat. Pidän siitä, että naisilla on Suomessa yhtäläiset oikeudet ja he valitsevat, mitä haluavat, hän sanoo.

Hadisan mukaan hänen perheensä elää suomalaisen ja afganistanilaisen kulttuurin välissä, kahden kulttuurin välitilassa. Lapsilla on suomalaisia koulukavereita ja ystäviä, mutta täysin afganistanilainen kulttuuri kotona. Nyt Hadisalla on neljä aikuista lasta, kolme tyttöä ja yksi poika. Lapsista kaksi on naimisissa ja kaksi asuu vielä kotona.

Hadisa ajattelee, että lastenkasvatus on jokaisen perheen yksityinen asia: hänelle itselleen tärkeintä on ollut kuunnella lapsia ja luottaa heihin.

Hadisa kertoo, että hänen on ollut vaikea ymmärtää sitä, että lapset itsenäistyvät Suomessa niin aikaisin. Hän ihmettelee suomalaisten tapaa kasvattaa lapsista itsenäisiä hyvin nuorina.

– Meillä on läheiset välit lastemme kanssa. Lapset ovat nyt täysi-ikäisiä, mutta he ovat aina minun lapsiani ja tärkeä osa perhettäni.

Monikulttuurisuusasiantuntija Anita Novitsky ymmärtää Hadisan hämmennyksen.

– Me suomalaiset kasvatamme lapsen kohti itsenäisyyttä. Yritämme toimia siten, että lapsi pystyy tekemään itsenäisiä päätöksiä esimerkiksi koulusta, harrastuksista ja elämäntavastaan.

Aikuisuus tarkoittaa suomalaisessa yhteiskunnassa 18 vuoden ikää. Monissa muissa kulttuureissa lapset kasvatetaan olemaan osa perhettä myös aikuisuudessa, ei erkanemaan perheestään aikuisena.

– Tämä on mielestäni suurin eroavaisuus lasten kasvatuksessa suomalaisten ja maahanmuuttajien välillä, Anita Novitsky sanoo.

Myös suomalainen koulu opettaa itsenäisyyttä. Monesti maahanmuuttajaperheen lapsi oppii koulussa suomalaisen kulttuurin tavat paremmin kuin vanhempansa. Se taas voi aiheuttaa perheessä haasteita ja konflikteja: vanhemmat jäävät yhteiskunnan ulkopuolelle helpommin kuin lapset.

– Lapsi voi myös alkaa neuvoa vanhempiaan ja kertoa sääntöjä, miten tulee elää tässä kulttuurissa. Lapset tulevat tietoisiksi oikeuksistaan, ja he saattavat uhata vanhempiaan kertomalla miten vanhempien on syytä toimia tai seuraa ongelmia.

Novitskyn mukaan koulujen pitäisikin avata ovensa myös lasten vanhemmille. Vantaalla asiaa on kokeiltu: lapset ja äidit käyvät koulua aluksi yhdessä, ja samalla he oppivat tuntemaan suomalaista yhteiskuntaa ja sen tapoja.

Kokeilun tarkoituksena on auttaa ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajia integroitumaan yhteiskuntaan. Yleensä ensimmäinen sukupolvi kokee olevansa uudessa kotimaassaan ulkopuolinen. Toisen sukupolven maahanmuuttajat taas kokevat elävänsä kahden kulttuurin välissä, ja kolmannen polven maahanmuuttajat kokevat olevansa enemmän tai vähemmän kantaväestöä.

– Suomessa tahdotaan määritellä ihmiset sen mukaan, mikä heidän äidinkielensä on. Ihminen voi osata monta kieltä ja hänellä voi olla niiden myötä monta identiteettiä. Suomessa ei oikein ymmärretä sitä.

Maria Noroozin

Iranilainen Maria Noroozin 49, muutti Suomeen perheensä kanssa 16 vuotta sitten. Hänen tyttärensä olivat silloin yläkouluiässä, 12- ja 15-vuotiaita. Lapset alkoivat omaksua suomalaista tapakulttuuria nopeasti, koska he tapasivat ikätovereitaan koulussa.

– Lapset oppivat pian puhumaan suomen kieltä ja saivat kavereita, Noroozi muistelee.

– Ilman kielitaitoa meidän vanhempien oli hankalaa kontrolloida lapsia.

Noroozin mukaan lapset kasvatetaan Iranissa kunnioittamaan vanhempiaan ja noudattamaan sääntöjä. Iranilaisessa kodissa vallitsee kova kuri.

– Iranissa lapset kuuntelevat, mitä perhe ja vanhemmat sanovat heille. Lapset tottelevat ja kunnioittavat vanhempiaan, Noroozi pohtii.

– Täällä Suomessa tilanne on päinvastainen. Lapset uskovat tietävänsä kaiken ja kertovat omat oikeutensa tarkasti. He oppivat uudet asiat koulussa ja tulevat sitten kotiin soveltamaan oppimaansa.

Noroozi kiittää kuitenkin suomalaista päiväkotia siitä, että lapset ovat oppineet yhteistyötaitoja.

– Meidän kulttuurissa lapset eivät välttämättä ymmärrä, miksi tehdään yhteistyötä, esimerkiksi siivotaan yhdessä tavarat pois. Suomalaislapset osaavat siivota jälkensä ja he osaavat pyytää anteeksi toisiltaan.

Noroozin mukaan lasten oppima suorapuheisuus ja itsenäisyys vaikuttivat hänen perheessään vanhempien ja lasten suhteeseen.

– Lapset viettävät koulussa lähes kahdeksan tuntia päivässä ja oppivat asioita, jotka ovat vaikeita meille vanhemmille. Kun vanhempi tyttäreni tuli koulusta, hän kommentoi heti suomeani sanomalla, että äiti, ei sitä noin sanota. Minulle uuden kielen oppiminen oli todella vaikeaa, Noroozi kertoo.

Jos Noroozi saisi valita, hän kasvattaisi lapsensa oman iranilaisen kulttuurinsa mukaan, vaikka hän arvostaakin suomalaisen yhteiskunnan vapautta.

– On vaikea kasvattaa lapsia kahden kulttuurin välillä. Kulttuurimme on niin erilainen.