Tampereen mediamuseo Rupriikin yhteyteen avattiin vuonna 2017 Suomen Pelimuseo. Ajatus museosta lähti keräilijäryhmä Pelikonepeijooneilta, joka oli jo aiemmin ollut järjestämässä yksittäisiä näyttelyitä.

Pelimuseolle haettiin rahoitusta joukkorahoituskampanjan kautta. Kiinnostus yllätti: yli tuhat lahjoittajaa sai kokoon lähes 86 000 euroa.

– Pelimuseo kertoo pelien merkityksestä ihmisille. Pelit ja pelaaminen ovat iso osa elämäämme, toteaa Rupriikin tutkija Outi Penninkangas.

Kansalliskirjaston kirjastosihteeri Lauri Ojanen näkee syyksi videopelaamisen arvostuksen nousuun suomalaisen peliteollisuuden menestyksen.

– Pelaaminen on suurin viihteen ala nykyisin. Sitä on vaikea väheksyä kulttuurisesti.

Kansalliskirjasto avasi pelikokoelmansa yleisölle  ”Nopista bitteihin – 200 vuotta suomalaista pelaamista” -näyttelyssä, joka kestää vuoden 2019 loppuun. Sen videopeliosuus on saatu pääosin lahjoituksina ja lainoina.

Retropeliharrastusta ei ole määritelty tarkasti, mutta yleisesti sen katsotaan tarkoittavan pelaamista tuotannosta poistuneilla tieto- ja pelikoneilla.

Retropelit kiinnostavat myös muuallakin kuin Suomessa. Penninkangas mainitsee museon saaneen vieraita Moskovasta ja Pietarista, jonne on avattu neuvostoliittolaisten pelikoneiden pelihalleja.

Muistot, yksinkertaisuus ja vaikeus viehättävät

Penninkankaan mukaan retropelaamisessa kiinnostaa sen tuottama nostalgia ja yhteys lapsuuden muistoihin.

– Myös muinaisille koneille ja konsoleille tehdään yhä uusia pelejä sekä unohtuneitakin kaivetaan esiin. Tämä kertoo siitä, että ne kiinnostavat edelleen.

Ojanen löytää syitä kiinnostukseen pelien yksinkertaisuudesta, mutta toisaalta haastavuudesta. Aiemmin pelaajan oma mielikuvitus toi kokemukseen lisää mausteita, koska juonta ja elokuvallisuutta oli vähemmän.

– Vanhat tietokonepelit olivat todella vaikeita. Niihin piti paneutua. Nykypelit ohjaavat enemmän kädestä.

Suomalaisen Pelimuseon suosituimpia kohteita ovat tietyn aikakauden mukaan kalustetut teemahuoneet. 80-luvun alkupuolen huoneessa voi pelata Pong-tennispeliä, kun taas Sinisessä huoneessa pääsee astumaan Commodore 64:n kulta-aikaan.

Sinisessä huoneessa on aina vuosi 1985.

Varsinaisia laitteita enemmän Pelimuseota kiinnostaa pelaajien historia.

– Se saattaa olla valokuvia, muistiinpanoja, sitä kontekstia, missä pelaaminen on tapahtunut ja miten se on vaikuttanut omaan elämään, kuvaa Penninkangas.

Myös Kansalliskirjaston näyttely esittelee itse pelien lisäksi oheismateriaalia kuten varhaisten tietokoneharrastajien omakustanteisesti toimittamia lehtiä. Näyttelyvieraat voivat kirjottaa ylös omia pelimuistojaan ja jättää niitä muiden luettavaksi.

Retropelit pysyvät pinnalla

Outi Penninkangas uskoo retropeli-ilmiön jatkuvan.

– Se toki varmaankin vaihtaa muotoaan. Alustat vaihtuvat, mutta hyvät pelit sekä niiden tarinat jatkavat elämäänsä tavalla tai toisella.

Lauri Ojanen näkee muutosta jo tapahtuneen.

– Ennen haluttiin pelata omia, vanhoja pelejä. Nyt on siirrytty siihen, että uusia pelejä tehdään retromekaniikoilla ja -grafiikoilla. Nintendo ja Sony julkaisevat vanhoja konsoleita uusiksi mini-versioina ja nuoret löytävät vanhat pelit uudestaan.

Teknologian myötä pelikulttuuri on kehittynyt. Pelaaminen ei ole vain harrastus vaan monelle myös ammatti. E-urheilun bittikentillä taistellaan kunniasta ja tuntuvista rahapalkinnoista.

Samaan aikaan arvostetaan kotikutoisenkin oloisia varhaisempia pelejä ja ne saavat tunnustusta pelien evoluution osana.