USA 2019

★★★★★

Kun si­nul­la on 150 vuot­ta vanha al­ku­pe­räis­teos, josta on tehty lu­kui­sia so­vi­tuk­sia niin elo­ku­vak­si, tv-sar­joik­si kuin näy­tel­mik­si, täy­tyy löy­tää hyvin pe­rus­tel­tu kulma uuden ver­sion me­nes­ty­mi­sek­si. Tämän Greta Gerwig (Lady Bird, Frances Ha) on ta­kuul­la ot­ta­nut huo­mioon ryh­tyes­sään kä­si­kir­joit­ta­maan Lo­ui­sa May Alcot­tin ra­kas­te­tun klas­sik­ko­ro­maa­nin Pikku nai­sia tuo­rein­ta elo­ku­va­ver­sio­ta. Marc­hin si­sa­rus­ten Meg, Jo, Beth ja Amy ta­ri­nan ker­to­va teos on on­nis­tut­tu Gerwi­gin osaa­vis­sa kä­sis­sä muun­ta­maan tuo­ree­seen ja yh­teis­kun­nal­li­ses­ti ajan­koh­tai­seen muo­toon. Kun mu­kaan on saatu Sa­oir­se Ro­na­nin, Laura Der­nin ja Ti­mothée Cha­la­met’n ta­soi­sia näyt­te­li­jöi­tä ja musii­kis­ta vas­taa kak­sin­ker­tai­nen Oscar-voit­ta­ja Alexandre Desplat, nouse­vat odo­tuk­set niin kor­keik­si, että hei­kom­paa hir­vit­tää. On­nek­si Gerwig ei täl­lai­ses­ta ota pai­nei­ta.

Ta­ri­na on kai­kil­le tuttu. Marc­hin sis­kok­set viet­tä­vät en­sim­mäis­tä jou­lu­aan ilman isää, joka osal­lis­tuu Yh­dys­val­tain si­säl­lis­so­taan. Äiti, Mar­mee (Laura Dern), on naa­pu­ris­sa asu­van köy­hän per­heen tu­ke­na ja si­sa­ruk­set vi­rit­te­le­vät Jo­sep­hi­nen (Sa­oir­se Ronan) joh­dol­la näy­tel­mä­har­joi­tuk­sia ja odot­ta­vat yh­des­sä jou­lua. Naa­pu­riin on muut­ta­nut rik­kaan Lau­rencen her­ran po­jan­poi­ka Theo­do­re (Ti­mothée Cha­la­met), jonka kans­sa eten­kin juuri Jo ys­tä­vys­tyy myö­hem­min. Si­sa­ruk­set unel­moi­vat kukin ta­hol­laan pa­rem­mas­ta tu­le­vai­suu­des­ta toi­voen kui­ten­kin, et­tei­vät suh­teet omaan per­hee­seen ja mui­hin si­sa­ruk­siin kos­kaan him­me­ni­si.

Pikku nai­sia on ennen kaik­kea ta­ri­na toi­si­aan ra­kas­ta­vis­ta ja omas­ta me­nes­tyk­ses­tä haa­vei­le­vis­ta si­sa­ruk­sis­ta.

Näin ta­ri­na siis ta­van­omai­ses­ti alkaa. Gerwig on ot­ta­nut kui­ten­kin run­saas­ti tai­teel­li­sia va­pauk­sia päi­vit­täes­sään Pikku nai­sia tälle vuo­si­tu­han­nel­le. Ai­em­min us­kol­li­ses­ti al­ku­pe­räis­teok­sen ker­ron­taa li­ne­aa­ri­ses­ti nou­dat­ta­neet kä­si­kir­joi­tuk­set on hei­tet­ty ros­ka­ko­riin ja Gerwi­gin elo­ku­va al­kaa­kin hie­man myö­hem­min, Jo’n ol­les­sa jo New Yor­kis­sa aloit­te­le­va­na kir­jai­li­ja­na. Myös Amy on jo muut­ta­nut Marc­hin tädin kans­sa Pa­rii­siin opis­ke­le­maan tai­tei­li­jak­si. Vuo­sien ta­kai­nen jou­lu­koh­taus näh­dään tie­tys­ti elo­ku­vas­sa, mutta ta­kau­ma­na.

Tämä epä­li­ne­aa­ri­suus onkin yksi elo­ku­van mie­len­kiin­toi­sim­pia kouk­ku­ja, sillä Gerwig tekee yh­des­sä ku­vaa­ja Yorick Le Saux’n (High Life, Per­so­nal Shop­per) kans­sa upeaa työtä erot­taes­saan nämä kaksi aikaa toi­sis­taan ker­toen ikään kuin kahta toi­siin­sa liit­ty­vää ta­ri­naa sa­man­ai­kai­ses­ti. Pel­käs­tään tämä seik­ka pa­kot­taa kat­so­jan kes­kit­ty­mään elo­ku­vaan alus­ta asti, vaik­ka ky­sees­sä oli­si­kin lä­pi­ko­tai­sin tuttu ta­ri­na. Myös elo­ku­van loppu on poik­kea­va, sillä se ei suo­ra­nai­ses­ti liity al­ku­pe­räis­teok­seen lain­kaan vaan pe­rus­tuu kir­jai­li­ja Alcot­tin omaan elä­mään. Täl­lai­nen temp­pu ko­ros­taa Gerwi­gin roh­keut­ta ja osaa­mis­ta elo­ku­van­te­ki­jä­nä, vaik­kei kaik­kia miel­lyt­täi­si­kään.

Sa­oir­se Ro­na­nis­ta on muo­dos­tu­mas­sa Greta Gerwi­gin luot­to­näyt­te­li­jä.

Elo­ku­van kes­kiös­sä on tie­tys­ti Sa­oir­se Ro­na­nin (Lady Bird, Brooklyn) näyt­te­le­mä Jo March. Ronan poik­ke­aa esi­mer­kik­si edel­li­ses­sä fil­ma­ti­soin­nis­sa roo­lin var­sin hyvin näy­tel­lees­tä Wi­no­na Ry­de­ris­ta siinä, että hänen Jo on sel­väs­ti it­se­näi­sem­pi ja ken­ties poi­ka­mai­sem­pi, kuin vuo­den 1994 Jo. Mo­lem­mat sai­vat roo­leis­taan Oscar-eh­dok­kuu­det täy­sin an­sai­tus­ti, mutta Ro­na­nin näyt­te­le­mä Jo on ennen kaik­kea me­nes­tyk­ses­tä ja omas­ta uras­ta haa­vei­le­va kir­jai­li­ja, jonka kas­voil­la hymy viih­tyy har­vem­min mutta suu­rem­mal­la pai­noar­vol­la. Yh­te­nä esi­merk­ki­nä voi­daan nos­taa Jo’n suhde Theo­do­reen, jota Jo ei tässä elo­ku­vas­sa pääs­tä juuri lain­kaan niin lä­hel­le, kuin vaik­ka­pa vuo­den 1994 ver­sios­sa. Si­sim­mäs­sään Jo totta kai ra­kas­taa poi­kaa, mutta pui asian omas­sa pääs­sään vain pet­tyäk­seen Theo­do­ren lo­pul­li­seen pää­tök­seen naida Jo’n sisko Amy (Flo­rence Pugh). Ronan tekee Jo’n roo­lis­sa upean, raik­kaan suo­ri­tuk­sen, vaik­ka­kin hä­nel­tä us­kal­tai­si jo odot­taa vie­lä­kin kyp­sem­pää esiin­ty­mis­tä. Mutta Pikku nai­sia onkin enem­män näyt­te­li­jä­kaar­tin, en­semblen, ko­ko­nais­pa­nok­ses­ta kiin­ni, kuin vaik­ka­pa Ro­na­nin lois­ta­vaan osaa­mi­seen no­jaa­va Lady Bird.

En­semble-elo­ku­vat ovat siitä nau­tin­nol­li­sia, että par­haim­mil­laan val­ko­kan­kaal­la tun­tuu ole­van pelk­kiä pää­osa­näyt­te­li­jöi­tä. Pikku nai­sis­ta si­vuo­san Oscar-eh­dok­kuu­den na­pan­nut Flo­rence Pugh sekä uran­sa par­hai­ta vuo­sia viet­tä­vä Laura Dern ovat Sa­oir­se Ro­na­nin ohel­la näyt­te­li­jöi­tä, jotka te­ke­vät työn­sä erin­omai­ses­ti. Eten­kin Pug­hin Amy March saat­taa olla jopa koko elo­ku­van paras hahmo, sen ver­ran nä­ky­väs­ti per­heen nuo­rin pikku nai­nen nousee isom­pien sis­ko­jen­sa var­jos­ta jopa kaik­kein kirk­kaim­mak­si täh­dek­si. Eten­kin Jo’n kans­sa kil­pai­le­va Amy kas­vaa kyp­säk­si ja it­se­tie­toi­sek­si nai­sek­si, joka ym­mär­tää nai­sen roo­lin mies­ten hal­lit­se­mas­sa 1800-luvun maa­il­mas­sa ja sen, mitä sel­lai­ses­ta ti­lan­tees­ta ir­tau­tu­mi­nen vaa­tii.

Ti­mothée Cha­la­met omak­suu jou­ti­laan por­va­ris­po­jan roo­lin­sa kii­tet­tä­väs­ti.

Elo­ku­van muis­ta roo­leis­ta mie­leen­pai­nu­vim­pia ovat Laura Der­nin Mar­mee, joka on sa­maan ai­kaan läm­min ja ra­kas­ta­va mutta myös re­hel­li­nen kas­vat­ta­ja. Myös Ti­mothée Cha­la­met (Call Me By Your Name, Lady Bird) ottaa roo­lin­sa nuo­re­na, jou­ti­laa­na por­va­ris­pe­ri­jä­nä to­del­la mai­nios­ti hal­tuun ja on ken­ties us­kot­ta­vin Theo­do­re kos­kaan – Ch­ris­tian Balea on mah­do­ton Ame­rican Psyc­hon jäl­keen nähdä tyt­tö­jen kans­sa teat­te­ri­leik­kiä leik­ki­vä­nä, vil­pit­tö­mä­nä naa­pu­rin­poi­ka­na. Mai­nin­nan ar­voi­nen on myös Marc­hin tätiä näyt­te­le­vä Meryl Streep, joka luo ai­em­min melko nä­ky­mät­tö­mäk­si hah­mok­si jää­neel­le tä­dil­le aidon per­soo­nan.

Pikku nai­sia on kiis­tat­ta yksi vuo­den par­hai­ta elo­ku­via ja vaik­ka al­ku­pe­räis­teos on elo­ku­va­ver­sio­na jo use­aan ker­taan nähty, niin tämä lie­nee niis­tä kai­kis­ta paras. Greta Gerwig otti suu­ren ris­kin ryh­tyes­sään kä­si­kir­joit­ta­maan ra­kas­ta­maan­sa ta­ri­naa uusik­si, mutta on­nis­tuu siinä erin­omai­ses­ti.