USA 2019
★★★★★
Kun sinulla on 150 vuotta vanha alkuperäisteos, josta on tehty lukuisia sovituksia niin elokuvaksi, tv-sarjoiksi kuin näytelmiksi, täytyy löytää hyvin perusteltu kulma uuden version menestymiseksi. Tämän Greta Gerwig (Lady Bird, Frances Ha) on takuulla ottanut huomioon ryhtyessään käsikirjoittamaan Louisa May Alcottin rakastetun klassikkoromaanin Pikku naisia tuoreinta elokuvaversiota. Marchin sisarusten Meg, Jo, Beth ja Amy tarinan kertova teos on onnistuttu Gerwigin osaavissa käsissä muuntamaan tuoreeseen ja yhteiskunnallisesti ajankohtaiseen muotoon. Kun mukaan on saatu Saoirse Ronanin, Laura Dernin ja Timothée Chalamet’n tasoisia näyttelijöitä ja musiikista vastaa kaksinkertainen Oscar-voittaja Alexandre Desplat, nousevat odotukset niin korkeiksi, että heikompaa hirvittää. Onneksi Gerwig ei tällaisesta ota paineita.
Tarina on kaikille tuttu. Marchin siskokset viettävät ensimmäistä jouluaan ilman isää, joka osallistuu Yhdysvaltain sisällissotaan. Äiti, Marmee (Laura Dern), on naapurissa asuvan köyhän perheen tukena ja sisarukset virittelevät Josephinen (Saoirse Ronan) johdolla näytelmäharjoituksia ja odottavat yhdessä joulua. Naapuriin on muuttanut rikkaan Laurencen herran pojanpoika Theodore (Timothée Chalamet), jonka kanssa etenkin juuri Jo ystävystyy myöhemmin. Sisarukset unelmoivat kukin tahollaan paremmasta tulevaisuudesta toivoen kuitenkin, etteivät suhteet omaan perheeseen ja muihin sisaruksiin koskaan himmenisi.
Pikku naisia on ennen kaikkea tarina toisiaan rakastavista ja omasta menestyksestä haaveilevista sisaruksista.
Näin tarina siis tavanomaisesti alkaa. Gerwig on ottanut kuitenkin runsaasti taiteellisia vapauksia päivittäessään Pikku naisia tälle vuosituhannelle. Aiemmin uskollisesti alkuperäisteoksen kerrontaa lineaarisesti noudattaneet käsikirjoitukset on heitetty roskakoriin ja Gerwigin elokuva alkaakin hieman myöhemmin, Jo’n ollessa jo New Yorkissa aloittelevana kirjailijana. Myös Amy on jo muuttanut Marchin tädin kanssa Pariisiin opiskelemaan taiteilijaksi. Vuosien takainen joulukohtaus nähdään tietysti elokuvassa, mutta takaumana.
Tämä epälineaarisuus onkin yksi elokuvan mielenkiintoisimpia koukkuja, sillä Gerwig tekee yhdessä kuvaaja Yorick Le Saux’n (High Life, Personal Shopper) kanssa upeaa työtä erottaessaan nämä kaksi aikaa toisistaan kertoen ikään kuin kahta toisiinsa liittyvää tarinaa samanaikaisesti. Pelkästään tämä seikka pakottaa katsojan keskittymään elokuvaan alusta asti, vaikka kyseessä olisikin läpikotaisin tuttu tarina. Myös elokuvan loppu on poikkeava, sillä se ei suoranaisesti liity alkuperäisteokseen lainkaan vaan perustuu kirjailija Alcottin omaan elämään. Tällainen temppu korostaa Gerwigin rohkeutta ja osaamista elokuvantekijänä, vaikkei kaikkia miellyttäisikään.
Saoirse Ronanista on muodostumassa Greta Gerwigin luottonäyttelijä.
Elokuvan keskiössä on tietysti Saoirse Ronanin (Lady Bird, Brooklyn) näyttelemä Jo March. Ronan poikkeaa esimerkiksi edellisessä filmatisoinnissa roolin varsin hyvin näytelleestä Winona Ryderista siinä, että hänen Jo on selvästi itsenäisempi ja kenties poikamaisempi, kuin vuoden 1994 Jo. Molemmat saivat rooleistaan Oscar-ehdokkuudet täysin ansaitusti, mutta Ronanin näyttelemä Jo on ennen kaikkea menestyksestä ja omasta urasta haaveileva kirjailija, jonka kasvoilla hymy viihtyy harvemmin mutta suuremmalla painoarvolla. Yhtenä esimerkkinä voidaan nostaa Jo’n suhde Theodoreen, jota Jo ei tässä elokuvassa päästä juuri lainkaan niin lähelle, kuin vaikkapa vuoden 1994 versiossa. Sisimmässään Jo totta kai rakastaa poikaa, mutta pui asian omassa päässään vain pettyäkseen Theodoren lopulliseen päätökseen naida Jo’n sisko Amy (Florence Pugh). Ronan tekee Jo’n roolissa upean, raikkaan suorituksen, vaikkakin häneltä uskaltaisi jo odottaa vieläkin kypsempää esiintymistä. Mutta Pikku naisia onkin enemmän näyttelijäkaartin, ensemblen, kokonaispanoksesta kiinni, kuin vaikkapa Ronanin loistavaan osaamiseen nojaava Lady Bird.
Ensemble-elokuvat ovat siitä nautinnollisia, että parhaimmillaan valkokankaalla tuntuu olevan pelkkiä pääosanäyttelijöitä. Pikku naisista sivuosan Oscar-ehdokkuuden napannut Florence Pugh sekä uransa parhaita vuosia viettävä Laura Dern ovat Saoirse Ronanin ohella näyttelijöitä, jotka tekevät työnsä erinomaisesti. Etenkin Pughin Amy March saattaa olla jopa koko elokuvan paras hahmo, sen verran näkyvästi perheen nuorin pikku nainen nousee isompien siskojensa varjosta jopa kaikkein kirkkaimmaksi tähdeksi. Etenkin Jo’n kanssa kilpaileva Amy kasvaa kypsäksi ja itsetietoiseksi naiseksi, joka ymmärtää naisen roolin miesten hallitsemassa 1800-luvun maailmassa ja sen, mitä sellaisesta tilanteesta irtautuminen vaatii.
Timothée Chalamet omaksuu joutilaan porvarispojan roolinsa kiitettävästi.
Elokuvan muista rooleista mieleenpainuvimpia ovat Laura Dernin Marmee, joka on samaan aikaan lämmin ja rakastava mutta myös rehellinen kasvattaja. Myös Timothée Chalamet (Call Me By Your Name, Lady Bird) ottaa roolinsa nuorena, joutilaana porvarisperijänä todella mainiosti haltuun ja on kenties uskottavin Theodore koskaan – Christian Balea on mahdoton American Psychon jälkeen nähdä tyttöjen kanssa teatterileikkiä leikkivänä, vilpittömänä naapurinpoikana. Maininnan arvoinen on myös Marchin tätiä näyttelevä Meryl Streep, joka luo aiemmin melko näkymättömäksi hahmoksi jääneelle tädille aidon persoonan.
Pikku naisia on kiistatta yksi vuoden parhaita elokuvia ja vaikka alkuperäisteos on elokuvaversiona jo useaan kertaan nähty, niin tämä lienee niistä kaikista paras. Greta Gerwig otti suuren riskin ryhtyessään käsikirjoittamaan rakastamaansa tarinaa uusiksi, mutta onnistuu siinä erinomaisesti.