Kun menneisyys kohtaa nykyisyyden, osa 3

Sei­nien si­sään kät­key­tyy aimo annos muis­to­ja ja his­to­ri­aa. Suo­ma­lai­sil­la on van­hois­ta ra­ken­nuk­sis­ta lu­kui­sia ta­ri­noi­ta, jois­ta me koos­tim­me jut­tusar­jan.

Minun Kal­lio­ni, minun kirk­ko­ni

 

Sana kal­lio tois­tuu useis­sa eri yh­teyk­sis­sä, kun Kal­lion kir­kon seu­ra­kun­ta­pas­to­ri Visa Vil­ja­maa ker­too sekä pit­kä­ai­kai­ses­ta työ­pai­kas­taan että hen­ki­lö­koh­tai­ses­ta elä­mäs­tään. Vä­lil­lä sa­nal­la kal­lio hän viit­taa Hel­sin­gin kau­pun­gin­osaan tai kir­kon alla si­jait­se­vaan hau­taus­maa­han, vä­lil­lä Raa­mat­tuun tai hänen tuo­reim­paan ta­tuoin­tiin­sa.

– Kal­lio on vahva osa iden­ti­teet­tiä­ni ja mi­nus­ta on ar­vo­kas­ta asua seu­ra­kun­ta­ni seu­ras­sa, ker­too Vil­ja­maa.

Vil­ja­maan kiin­nos­tus työ­paik­kan­sa his­to­ri­aa koh­taan on in­nos­ta­vaa. Sei­soes­sam­me en­ti­sen ur­ku­par­ven koh­dal­la aivan alt­ta­rin ylä­puo­lel­la, Vil­ja­maa ku­vai­lee eräs­tä poik­keuk­sel­lis­ta ta­pah­tu­maa vuo­del­ta 1917. Tuol­loin, juuri Suo­men si­säl­lis­so­dan kyn­nyk­sel­lä, tässä sa­mas­sa pai­kas­sa jouk­ko mie­hiä muo­dos­ti ih­mis­py­ra­mi­din pääs­täk­seen lu­ki­tul­le ur­ku­par­vel­le ai­kee­na lo­pet­taa yli­pit­käk­si ve­ny­nyt ju­ma­lan­pal­ve­lus. Edel­leen­kin spe­ku­loi­daan, keitä oli­vat nämä kir­kos­sa mel­la­koi­neet mie­het, jotka lo­pul­ta saa­vut­ti­vat ur­ku­par­ven ja pa­hoin­pi­te­li­vät ur­ku­rin.

Ur­ku­jen siir­ty­mi­nen ta­ka­leh­te­ril­le ei ole ainoa muu­tos, mitä kir­kos­sa on ta­pah­tu­nut – myös Kal­lio on muut­tu­nut noina nel­jä­nä­tois­ta vuo­te­na, mitä Vil­ja­maa on siel­lä asu­nut.

– Ai­koi­naan en voi­nut aja­tel­la­kaan perhe-elä­mää Kal­lios­sa. Ny­ky­ään ih­mi­set ha­lu­aa jäädä tänne syk­kee­seen, missä kaik­ki pal­ve­lut ovat lä­hel­lä, hän to­te­aa.

Kal­lion kirk­ko ha­lu­aa olla lä­hel­lä asuk­kai­taan ja kirk­ko onkin ollut ak­tii­vi­ses­ti mu­ka­na asui­na­lu­een eri­lai­sis­sa ta­pah­tu­mis­sa, kuten esi­mer­kik­si Kal­lio Block Par­tys­sa. Ja kun Kal­lio syk­kii tah­dis­saan, sen kirk­ko hen­kii sees­tei­syyt­tä ja tur­vaa, mitä useat meis­tä aina aika-ajoin tar­vit­se­vat.

Teks­ti ja kuva: Antti Karhu

Por­voon tuo­mio­kirk­ko edus­taa py­sy­vyyt­tä

 

Por­voon tuo­mio­kir­kon his­to­ria juon­taa juu­ren­sa 1400-lu­vul­le ja se on sel­vin­nyt lu­kui­sis­ta tu­li­pa­lois­ta ja Toi­sen maa­il­man­so­dan pom­meis­ta. His­to­ria näkyy kir­kos­sa ja seu­ra­kun­nan pappi Juha Ta­ka­la ihas­te­lee sitä työs­sään päi­vit­täin. Kir­kot ovat us­kon­non ja yh­tei­söl­li­syy­den sym­bo­le­ja ja koh­taa­mis­paik­ko­ja, mo­nel­le usko on vah­vas­ti kiin­nit­ty­nyt fyy­si­seen paik­kaan. Ko­ro­na­vi­rus pan­de­mia on kui­ten­kin sul­ke­nut myös kirk­ko­jen ovet. Usko, toivo ja rak­kaus ovat teh­neet di­gi­loi­kan Ta­ka­lan työs­sä.

– Tämä on myös iso hen­gel­li­nen ky­sy­mys, että missä se pyhä koe­taan. Nyt kun ei ym­mär­ret­tä­väs­tä syys­tä kovin hel­pos­ti voi mennä kirk­koon fyy­si­ses­ti niin sen huo­maa­mi­nen, että se pyhä on koet­ta­vis­sa omas­sa ko­dis­sa, omas­sa ar­jes­sa ja omas­sa elä­mä­nym­pä­ris­tös­sä, Ta­ka­la poh­tii.

Juha Ta­ka­la on toi­mi­nut pap­pi­na Por­voon seu­ra­kun­nas­sa vuo­des­ta 2017. Pap­pi­na hän tekee niin sa­not­tua ta­voit­ta­vaa työtä, jossa py­ri­tään pi­tä­mään yh­teyt­tä seu­ra­kun­nan jä­se­niin, jotka eivät muu­ten ehkä olisi niin ak­tii­vi­sia tai ta­voi­tet­ta­vis­sa.

Tuo­mio­kir­kot ovat mo­nil­le kau­pun­geil­le pos­ti­kort­ti­mai­se­man maa­merk­ki ja suo­sit­tu tu­ris­ti­koh­de. Jyl­hät ra­ken­nuk­set ovat myös seu­ra­kun­nan ja yh­tei­sön ko­koon­tu­mis­paik­ko­ja elä­män ilo­jen ja su­ru­jen ää­rel­lä. Vuo­si­sa­to­ja van­hat ”Her­ran huo­neet” ovat seis­seet aloil­laan läpi poik­keus­ai­ko­jen ja ra­ken­tei­siin on piir­ty­nyt, tai Por­voon kir­kon koh­dal­la eri­tyi­ses­ti hiil­ty­nyt, ih­mis­kun­nan his­to­ri­aa.

– Ehkä jo­ten­kin se miten hen­ki­lö­koh­tai­sel­la ta­sol­la kaik­ki mitä tääl­lä ta­pah­tuu, on tosi ai­nut­laa­tuis­ta ja sit­ten sa­man­ai­kai­ses­ti me ol­laan osana hir­veän pit­kää jat­ku­moa. Se pu­hut­te­lee mua, Ta­ka­la ker­too.

Por­voon kirk­ko on seis­syt van­han kau­pun­gin mäen pääl­lä nel­jä­sa­taa vuot­ta, tar­jo­ten sym­bo­liik­kaa py­sy­vyy­del­le ja pai­kan pyhän ko­ke­mi­sel­le. Poik­keus­ai­ka on vie­nyt Ta­ka­lan työn ja lä­him­mäi­sen-rak­kau­den le­vit­tä­mi­sen di­gi­taa­li­sil­le alus­toil­le. Kir­kon jy­ke­vät sei­nät kui­ten­kin va­kuut­ta­vat, että sinne tul­laan pa­laa­maan aina uu­des­taan. Kai­kes­ta sel­vi­tään.

Teks­ti ja kuvat: Elina Son­ka­jär­vi

Ta­ka­lal­le hät­käh­dyt­tä­vim­mät ja pu­hut­te­le­vim­mat het­ket kir­kos­sa koe­taan alt­ta­ril­la, kun esi­mer­kik­si hää­pa­ri saa­puu käy­tä­vää pit­kin ja kaik­ki tun­teet ovat näh­tä­vis­sä. Saar­na­tuo­lis­ta löy­tyy ote Ko­rint­to­lais­kir­jees­tä, jonka tul­kin­ta on Ta­ka­lal­le hen­ki­lö­koh­tai­sin vies­ti kir­kos­sa: ”Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ei ole sa­nois­sa, vaan teois­sa.”

Luos­ta­ris­ta kir­kok­si

 

Kris­tii­na Sa­ra­vii­ta on toi­mi­nut sun­tio­na Naan­ta­lin kir­kos­sa kaksi vuot­ta. Hänen työn­ku­vaan­sa kuu­luu kir­kol­lis­ten ti­lai­suuk­sien jär­jes­tä­mi­nen, kans­sa­käy­mi­nen vie­rai­li­joi­den kans­sa ja kir­kon yl­lä­pi­to­työt, kuten sii­vous ja kor­jaus. Hän on myös yh­tey­des­sä kir­kon yh­teis­työ­or­ga­ni­saa­tioi­hin, esi­mer­kik­si hau­taus­toi­mis­toi­hin.

Naan­ta­li on me­ren­ran­ta­kau­pun­ki ja se näkyy myös sun­tion työs­sä. Kirk­ko si­jait­see meren ää­rel­lä ja siel­lä jär­jes­te­tään ker­ran vuo­des­sa me­rel­li­nen messu. Kris­tii­na Sa­ra­vii­dan kul­kies­sa kir­kos­ta huol­to­ra­ken­nuk­seen hänen eteen­sä au­ke­aa meren ulap­pa.

Luos­ta­ri oli tar­koi­tus pe­rus­taa Ruot­siin. Tämä ei kui­ten­kaan on­nis­tu­nut, koska Tans­kan, Nor­jan ja Ruot­sin vä­lil­lä oli po­liit­ti­sia ris­ti­rii­to­ja. Kom­pro­mis­si­na luos­ta­ri pää­tet­tiin pe­rus­taa Suo­meen. Pyhä Bir­git­ta sai näys­sä oh­jeet, mil­lai­sek­si luos­ta­ri tu­li­si ra­ken­taa. Sen pe­rus­ta­mi­seen tar­vit­tiin myös paa­vin lupa. Luos­ta­ri ra­ken­net­tiin ny­kyi­sel­le pai­kal­leen Pyhän Bir­gi­tan näyn ja paa­vin oh­jei­den mu­kai­ses­ti.

Vii­mei­sim­mät kaksi suur­ta res­tau­roin­tia teh­tiin vuo­si­na 1964-1965 ja 2011-2012. En­sim­mäi­ses­sä re­mon­tis­sa lat­tia uusit­tiin ja leh­te­rit pa­lau­tet­tiin. Kir­kon si­säl­lä ole­vat puu­osat, kuten kai­teet ra­ken­net­tiin myös 60-luvun re­mon­tis­sa. Urut las­ket­tiin omal­ta leh­te­ril­tään alas ja ny­kyi­nen va­lais­tus ra­ken­net­tiin sil­loin.

Vuo­den 2011 re­mon­tis­sa uusit­tiin jäl­leen kir­kon va­lais­tus­ta ja ra­ken­net­tiin luis­kat kir­kon si­säl­le. Sei­nät puh­dis­tet­tiin ja kal­kit­tiin sekä kaik­ki esi­neet res­tau­roi­tiin.

Luos­ta­ri­men­nei­syy­del­lä on naan­ta­li­lai­sil­le iso mer­ki­tys

 

Eten­kin van­hem­paa su­ku­pol­vea edus­ta­vat ovat kiin­nos­tu­nei­ta kir­kon his­to­rias­ta ja ko­ke­vat sen lä­hei­se­nä it­sel­leen. Sa­ra­vii­dan mu­kaan Naan­ta­lis­sa on hyvin ak­tii­vi­set seu­ra­kun­ta­lai­set, jotka siir­tä­vät tie­toa kir­kos­ta ja sen mer­ki­tyk­ses­tä eteen­päin nuo­rem­mil­le su­ku­pol­vil­le.

– Ih­mi­set vä­lit­tä­vät siitä, että heil­lä on kult­tuu­ri­his­to­rial­li­nen kohde ihan naa­pu­ris­sa, Kris­tii­na Sa­ra­vii­ta ker­too.

Naan­ta­lin kir­kos­sa on pal­jon luos­ta­riai­kais­ta esi­neis­töä. Kir­kos­sa on myös esil­lä pie­nois­mal­li, joka on laa­dit­tu al­ku­pe­räi­sen luos­ta­ri­kir­kon mu­kaan. Ih­mi­set ovat kiin­nos­tu­nei­ta kir­kon his­to­rias­ta ja ke­säi­sin sun­tio pää­see­kin vas­taa­maan lähes päi­vit­täin vie­rai­li­joi­den ky­sy­myk­siin.

Teks­ti ja kuva: Susan­na Sykkö

 

Naan­ta­lin kirk­koon mah­tuu 850 ih­mis­tä.