Nuori mutta itsevarma taidemaalari Marianne (Noémie Merlant) kutsutaan bretagnelaiseen aatelistaloon maalaamaan muotokuvaa talon nuoresta tyttärestä Héloïsesta (Adèle Haenel). Kuva on kihlajaislahja hänen tulevalle puolisolleen, ikään kuin naimakauppoja nopeuttamaan. Äiti (Valeria Golino) vannottaa Mariannea toteuttamaan työnsä salassa, sillä Héloïse on sulkeutunut ja vihaa poseeraamista juuri siksi, ettei haluaisi järjestettyyn avioliittoon. Nuoret naiset alkavat tutustua toisiinsa ja Mariannesta tulee Héloïselle ihminen, jonka seurassa tämä voi todella rentoutua ja vapautua vakavan aateliselämän ja luostarissa vietettyjen vuosien aiheuttamasta synkkyydestä. Naisten välinen ystävyys syvenee ja hiljalleen Mariannen on kerrottava maalausprojektistaan. Tällöin punnitaan niin naisten välisen ystävyyden tila kuin se, pystyykö Héloïse enää koskaan luottamaan keneenkään.
Nuoren naisen muotokuva on ranskalaisen Céline Sciamman neljäs kokopitkä elokuva. Muun muassa César-palkinnolla Ranskassa palkittu nainen nostaa tuoreella draamallaan riman todella korkealle modernien romanssien kuvaajana. Elokuvan käsikirjoitus on jo palkittu Cannes’n elokuvajuhlilla eikä syyttä. Kyseessä on yksi viime vuosien vangitsevimmista, upeimmista ja kauneimmista elokuvista vanhalla mantereella. Sciamma johdattaa katsojan läpi parituntisen tarinan sellaisella rytmityksellä, että innokkaimmat putoavat penkiltä kliimaksia odottaessaan. Viipyilevänä ja otteessaan tiukasti pitävänä etenevä tarina kasvaa lopulliseen loistoonsa kaikessa hiljaisuudessa, yksi siveltimenveto kerrallaan. Ja se vasta on kutkuttavaa.
Ilmassa on kiellettyä rakkautta, kasvutarinaa, puhtaita kuvataiteellisia yksityiskohtia ja ennen kaikkea tunteiden salamointia. Nuoresta iästään huolimatta kokenut ja palkittu Adèle Haenel on kaikessa vähäeleisyydessään ja ylväässä salaperäisyydessään kuin Hollywoodin kulta-ajan upeimmat diivat – kenties enemmänkin. Roolisuoritus ja yhteispeli Noémie Merlantin kanssa iskevät kipinää alkumetreiltä lähtien, eikä elokuvan päätöskohtauskaan jätä katsojaa kylmäksi vaan todella kruunaa tarinan. Myös yksi eurooppalaisen elokuvan elävistä legendoista, etenkin italialaisilla festivaaleilla moninkertaisesti palkittu Valeria Golino täydentää naisvaltaista hahmogalleriaa erinomaisesti. Päänäytös käydään kuitenkin Merlantin ja Haenelin kesken, eivätkä he petä suurimpien skeptikkojenkaan odotuksia.
Nuoren naisen muotokuvassa tunnelma pysyy todella intensiivisenä ja nuorten naisten välinen kemia ja jännite on niin täyteläistä, että sitä voisi syödä ilmasta lusikalla. Myös musiikki on elokuvassa tärkeässä roolissa. Luostarissa elänyt Héloïse rakastaa musiikkia muttei ole koskaan kuullut juuri muuta kuin kirkkomusiikkia. Boheemina taiteilijana Marianne esittelee hänelle Vivaldin Neljä vuodenaikaa ja loppu onkin elokuvahistoriaa. Kyseessä on elokuva, joka jokaisen tulisi nähdä. Sillä hyvin harvoin eteen osuu täysin erheettömiä ja kestämättömän kauniita elokuvia. Céline Sciamman teos on kuitenkin juuri sellainen, liki täydellinen rakkauselokuva.