Pasi Haanmäki, 52, on opettanut pianonsoittoa melkein 30 vuotta.

Espoon Kuitinmäessä sijaitsevan Pianokoulu Vireen hän perusti vuonna 2001. Haanmäki on koulun ainoa opettaja.

Haanmäki aloitti pianonsoiton kuusivuotiaana, jolloin perheeseen hankittiin piano ja poika laitettiin soittotunneille.

Haanmäki kiinnostui pianonsoitosta toden teolla vasta hieman myöhemmin.

Hän sai hyvältä ystävältään 12-vuotissyntymäpäivälahjaksi Abban The Name of The Game -sävellyksen irtonuotit.

Nuottipaperit vietiin klassiselle soitonopettajalle, joka sanoi, että tätä Abban musiikkia ei voi soittaa pianolla lainkaan, sillä se on orkesterimusiikkia.

Haanmäki paneutui Abban nuotteihin itse. Nuori pianisti alkoi ymmärtää, miten Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen säveltämä biisi oli rakennettu.

Muidenkin pop-laulujen melodiat ja soinnut alkoivat kuulostaa pikku hiljaa selkeämmiltä.

― Homma aukesi toista tietä kuin ehkä nuottien kautta, Haanmäki kertoo.

Jazz alkaa kiinnostamaan

Haanmäki alkoi kiinnostua jazzista lukioikäisenä.

Hänen vahvimmat esikuvansa olivat amerikkalaiset pianistit Herbie Hancock, Dave Grusin ja Bill Evans.

Vaikutusta ei tehnyt välttämättä aina kuitenkaan kukaan tietty soittaja, vaan sävellys ― tai jokin sävellyksen hieno osa, jonka Haanmäki halusi kuunnella aina uudestaan ja uudestaan.

― Tämän on sanonut moni muukin, mutta en tunne ketään sellaista artistia, jonka koko tuotanto olisi aivan loistavaa, Haanmäki sanoo.

Pasi Haanmäkeä puhuttelee hyvän flyygelin dynamiikka: “Vaikka sitä soittaa hiljaa, niin sointi voi olla silti iso ja syvä.”

Opetustyö ja oppilaat muutoksessa

Musiikkipedagogiikka on muuttunut vuosien varrella.

Internetistä löytyy nykyään valtavasti materiaalia. Nuotit voi tehdä tietokoneella. YouTube on täynnä opetusvideoita. Ja nuoret ovat tottuneet teknologiaan.

Haanmäen mielestä opetustyön ohella myös oppilaat ovat muuttuneet. Osa oppilaista tuntuu kokevan pianokappaleen soittamisen jonkinlaisena koesuorituksena ― vaikka tällaisessa harrastuksessa ei Haanmäen mielestä ole mitään suoritettavaa.

Pianonsoiton opettelu on hidasta,  joten prosessista kannattaa Haanmäen mukaan yrittää nauttia.

― Nuoret pojat ja tytöt kuvittelevat, että tästä touhusta täytyy saada kymppi. Kaiken pitää mennä tosi putkeen eikä virheitä saa tulla, Haanmäki kertoo.

Samalla hän korostaa, että kaikki soittajat ovat yksilöitä ja erilaisia oppijoita. Kaikki tyylillään.

Haanmäki opettaa yhtä oppilasta kerrallaan 30 tai 45 minuuttia viikossa. Opettaja ja oppilas istuvat pianon äärellä vierekkäin.

― Tällainen juttu vaatii henkilökohtaista ohjausta, Haanmäki toteaa.

Runsaampi harmonian käyttö

Mitä musiikinopettaja haluaisi kertoa oppilaille, jotka ovat vasta opiskelun alkuvaiheessa?

Ainakin sen, että yksinkertaistakin pop-kappaletta harjoittelemalla soittajan korvat harjaantuvat. Kun biisiä soittaa itse, sitä alkaa myös kuuntelemaan eri tavalla.

Haanmäki myöntää, että esimerkiksi jazz monimutkaisine rakenteineen voi olla aluksi haasteellista kuultavaa. Onneksi tähän on olemassa ratkaisu.

― Kun pikkuhiljaa ujuttaa biiseihin sellaisia jazz-juttuja ― mikä tarkoittaa ehkä hieman runsaamman harmonian käyttöä ― niin vähitellen korva alkaa tottumaan jazz-biiseihin, hän paljastaa.

Haanmäki korostaa, että harjoiteltavien biisien tulee olla juuri sopivan haastavia. Kuntosalillakin punttien painavuusastetta nostetaan tietyin väliajoin.

― Vaikka saisimme oppilaan kanssa vain lyhyenkin matkan tai vain muutamia tahteja eteenpäin, niin siitä syntynyt ilo on käsinkosketeltavaa, Haanmäki kertoo.

Tällöin opettaja on onnistunut työssään.

Teksti, kuvat ja video: Raine Huvila