Kymmenen vuotta sitten venäläinen Olga Petrov asui Helsingissä työttömänä. Hän tarvitsi rahaa ja keksi bisnesidean. Olga alkoi myydä käytettyjä turkkeja Pietariin.

Olga alkoi ostaa netistä hyväkuntoisia käytettyjä turkkeja noin 100 euron kappalehintaan. Pietarissa turkit menivät kaupaksi parissa viikossa. Venäläinen kauppias sai pienen provision ja Olga 500 euroa voittoa.

Venäläiselle naiselle turkki on merkki vauraudesta ja menestyneestä aviomiehestä. Turkki on merkki siitä, että naisella menee hyvin, Olga kertoo.

Viimeisen myyntimatkansa Venäjälle Olga teki kuusi vuotta sitten. Nykyisin käytetyt turkit eivät mene kaupaksi, koska markkinoilla on tarjoilla paljon edullisia turkkeja.

Turkkuri Sergei Korshunov, 52, on huomannut Venäjän turkkismarkkinoilla muitakin muutoksia.

– Kun tämä talvi on niin lämmin. En tiedä, saanko yhtään turkkia myytyä, Korshunov sanoo.

Sergei Korshunov.

Korshunov asuu Venäjällä, Tverin alueella, Staritsan kylässä, joka sijaitsee noin 250 kilometriä Moskovasta luoteeseen.

Korshunov työskentelee omakotitalonsa viereisessä tallissa, jossa sijaitsee hänen työpajansa. Sesongin aikana hän valmistaa käsityönä kymmenenkunta turkkia.

Korshunov kertoo, että turkikset ovat Venäjällä edelleen haluttua tavaraa, mutta ihmisillä ei ole niihin varaa. Ihmiset ovat velkaantuneita.

­– Vielä 2000-luvun alussa raha ei ollut ongelma, vaan ihmiset maksoivat ajattelematta rahaa. Jos myisin turkkeja halvemmalla, ostaja löytyisi heti.

Nykyään kaupoissa on paljon halpisturkkeja ja hurjia alennuksia. Kauppias saattaa myydä 80 000 ruplan (1200 euron) turkin puoleen hintaan.

Korshunov kertoo, että on mahdotonta myydä niin halvalla, jos valmistaa itse turkin alusta loppuun asti laadukkaasta materiaalista.

­– Mainoksessa lukee, että turkki on tehty minkin nahasta, mutta minkki ei voi maksaa näin vähän. Ihmettelen, mistä näitä turkkeja tehdään. Ihmisille valehdellaan.

Korshunovin mukaan tavallinen ihminen ei välttämättä huomaa eroa turkisten laadussa. Vain asiantuntija voi havaita, että turkki on esimerkiksi värjätty.

Venäjälle tuodaan halpoja turkiksia pääasiassa Turkista ja Kiinasta.

Venäjällä on keksitty myös kyseenalainen keino myydä ulkomailta ostettuja käytettyjä turkkeja uusina: kauppias tilaa käytetyn turkin verkossa, esimerkiksi Saksasta, korjaa kuluneet kohdat, puhdistaa sen ja myy tuotteen uutena kalliimmalla hinnalla. Kauppias saattaa myydä 400 euron turkin uuden turkin hinnalla eli noin 1200 eurolla.

Huonolaatuinen turkki on paremminkin statussymboli kuin lämmin talvivaate.

­– Olen huomannut että, jos ulkona on talvella lämmintä, naisilla on mustat turkit päällä. Pakkasella he kuitenkin valitsevat untuvaa, Korshunov sanoo.

Ne, jotka haluavat pukeutua todella lämpimästi, ostavat ketusta tai majavasta valmistetun turkin.

Venäjän turkistrendien muutos on havaittu myös Suomessa.

Turkisten huutokaupan Saga Fursin markkinointiassistentti Jelena Hokkonen kertoo, että venäläiset ostajat ovat menettäneet kiinnostuksensa perinteisiin pitkiin minkkivaatteisiin ja erityisesti tummiin sävyihin.

­– Tällä hetkellä markkinoilla on ylitarjontaa tällaisista tuotteista, mikä on johtanut kysynnän laskuun, Hokkonen sanoo.

Hyviä ja laadukkaita turkkeja tehdään myös Venäjällä tilaustyönä.

Moderneilla, muodikkailla ja hyvillä eurooppalaisilla tuotteilla on edelleen runsaasti kysyntää: turkiksia on esillä monien muotitalojen mallistoissa, joita esitellään Moskovan ja Pietarin putiikeissa.

Joulukuussa 1989 venäläinen Inna Kela saapui Kajaanin juna-asemalle kaniturkki päällään. Se oli pitkä mustavalkoinen turkki, jossa oli leveä helma.

Turkin Kela oli saanut lahjaksi suomalaiselta sulhaseltaan, ja se oli hankittu Pietarista. Hän tuli omiin häihinsä, joita vietettiin Suomussalmella.

Turkki oli maksanut 1000 ruplaa. Kelan kuukausipalkka Venäjällä oli tuohon aikaan noin 140 ruplaa.

– ­­Olisin halunnut naaliturkin, mutta sellaista ei saanut mistään. Kaniturkki oli kaunis, ja silloin se tuntui arvokkaalta lahjalta, Kela sanoo.

Suomessa turkille ei kuitenkaan ollut käyttöä. Muoti oli erilainen.

Kela näki toppapuvut, ja osti itselleen sellaisen Seppälästä. Kaniturkki päättyi varastoon.

Seuraavan kerran Kela muisti turkin, kun oli pikkujouluaika. Kela oli lähdössä miehensä kanssa tansseihin Hossaan.

­ – Halusin näyttää tyylikkäältä ja puin päälleni turkin, naalista tehdyn karvalakin ja uudet valkoiset saappaat. Vieläkin muistan, miten ylimielisesti mieheni veljentytär katsoi minua.

Pikkujoulujen jälkeen Kela ei käyttänyt turkkia enää koskaan.

Hän olisi voinut myydä turkkinsa Pietarissa, mutta aviomies vastusti ajatusta, koska lahjalla oli tunnearvoa.

Turkki roikkui käyttämättömänä varastossa vuosituhannen vaihteeseen. Lopulta Kela antoi turkin lahjaksi bulgarialaiselle perheelle.

­ ­– Meillä on kuvia, joissa kaverimme kävelee turkki päällään Mustameren rannalla.

Inna Kela.

Neuvostoliitossa turkikset olivat arvossaan.

Turkkuri Korshunov aloitti oman tuotantonsa kommunismin aikana karvalakeista.

Neuvostoliitossa kaneja oli kaikilla, koska niistä ei tarvinnut maksaa veroa. Yksi kani maksoi silloin noin 15 ruplaa ja yhden kesän aikana Korshunov kasvatti noin 100 kania. Kanikaupalla hän tienasi puolen vuoden palkan.

Se oli hyvä lisätienesti, sanoo Korshunov.

Neuvostoliiton aikana myös villieläimiä kasvatettiin kotona. Monet työskentelivät kolhoosilla, josta he pystyivät saamaan eläinten ruokaa huomaamatta. Esimerkiksi kellareissa kasvatettiin rämemajavia.

­– Myimme eläinten turkit salaa kauppiaalle – jos naapuri ei paljastanut tekojamme, sanoo Korshunov.

1990-luvulla Korshunov alkoi valmistaa turkkeja.

Vuonna 2016 Venäjällä tuli voimaan laki, jonka mukaan jokaisen turkiksen sisälle pitää ommella tunnistesiru.

Siruun on tallennettu kaikki tieto turkin valmistusprosessista.

Tunnistimien tarkoituksena on taistella harmaata taloutta vastaan ja tukea laillista tuotantoa.

Siruttomien tuotteiden tuotannosta seuraa sakko, joka on enintään 100 000 ruplaa (1500 euroa). Siruttoman tuotteen myyjä voi saada enintään 300 000 ruplan (4500 euron) sakon.

Korshunovin mukaan turkisten laatuun tunnistesirut eivät vaikuta. Kaikki myyvät samaa kuin ennenkin. Pienyrittäjälle lakiuudistus teettää lähinnä lisää työtä ja kustannuksia.

– Kaikesta pitää maksaa, mutta tuotteen laatua ei mieti kukaan. Ne, joilla on varaa, maksavat.

Moni turkkuri joutuu etsimään itselleen uuden ammatin.

Olga Petrovin nimi on muutettu, koska hän ei halunnut esiintyä jutussa omalla nimellään.